torstai 12. lokakuuta 2017

Kirjoittaminen mielen ulkoisena kovalevynä.



Huomasin kirjoittaneeni viimeisimmät blogini lähes päivittäin. Huomasin myös, etten muistanut  muutaman päivän takaisen blogini sanamuodosta juuri mitään. Joistakin en edes sisällöllistä tavoitetta. Lukematta sitä uudelleen ajatuksella. Oli se sitten kuinka vaikeaselkoista sanaspagettia tahansa. Kuten kirjoitettu tekstini toisinaan on. Sain syyn mietiskellä tämän puuhan mielekkyyttä. Siis säännöllisen, sen hetken mietteitteni kirjoittamisen. Ilman niiden luokittelua totuudeksi tai kaikkien hyväksyttäväksi.

Suuresti arvostamani ja paljon kokenut entinen yhtiötoverini sanoi kerran, että ilman säännöllistä ajatustensa ja tunteidensa kirjoittamista, hän olisi pimahtanut jo vuosia sitten. Mielestäni hän on myös loistava kirjoittaja. Ammatiltaankin. Tilauksesta hän saa hajuttoman ja mauttoman faktaluettelonkin uusittua yhtä kiinnostavaksi kuin parempikin salapoliisitarina. Sellaiseen osaamiseen olisi tietysti hauskaa päästä, mutta minulle se ei ole realiteetti. Miksi siis teen jälleen tätäkin aikasyöppöilyä. Paljon ja säännöllisesti. Sekä blogina, että pöytälaatikkoon, nykään tietysti kovalevyn muodossa.

Ihminen ajattelee sanoilla. Ajatuksethan ovat kirjoittamattomia sanoja. Kieli on keskeinen työväline kaikessa älyllisesti rakentavassa toiminnassa. Aivan erityisesti ääneen lausuttuna, jolloin sen perusviestiin voi taitaja lisätä suunnattomasti muitakin merkityksiä ja tehoja lisääviä vivahteita.  Merkittävimmän osan ammatillisista työsuorituksistani olen itsekin tehnyt  ääneen lausutuilla sanoilla.  Niiden välttämättömäksi vastapainoksi olen tarvinnut täyden hiljaisuuden öiset lukuhetket ja yli 60 vuotta jo rakentelemieni alusten käsityön pitkäjänteiset  yksinäiset ponnistelut hiljaisine tuumaustuokoineen niiden erilaisissa rakennusvaiheissa. Kuten myös äänettömät kesän liukumiset purjein kuun silloilla tai syksyisen aamusumun valkoisessa avaruudessa .

Purjehduskauden  ulkopuolella tässä öisessä kirjoittelussa ja asioiden pohdinnassa on minulle samaa rauhoittavaa ja voimaannuttavaa meditaatiota, kuin tuulten haistelussa hiljaisen alukseni kannelta. Minulle ei ole merkityksellistä, tulenko varmasti oikeisiin johtopäätöksiin tai jopa väitteisiin mietteissäni, vaan itse prosessi. Matkalla olo, päämäärän sijaan. Saavuttamattoman tavoitteleminen. Minulla ei ole mitään tarvetta keksiä pyörää uudelleen, mutta on ilo oppia ymmärtämään, miten minun pyöräni toimii ja miten kauas tai mukavasti sillä pääsee, ennen seuraavaan etenemismahdollisuuteen siirtymistä.  Samalla tulee opittua sen käyttämistä mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti ja toivottavasti myös pidemmän aikaa. Tällä hetkellä tämä kirjoittamalla tapahtuva omien käsitysteni pelkistäminen tuntuu olevan minun pyörälleni sopiva etenemistapa.

En kuitenkaan ole kokonaan vielä luopunut kummankaan kirjani jatkamisensta. Toiseen, ”Vaarin veneet kertovat”, on tehtynä jo satakunta tarinaa ja toiseenkin, ”Matin kikat ja mokat”, noin kymmenesosa siihen valittujen 150  kuvan tekstiosuudesta. Elämä näyttää aikanaan, miten niiden kanssa käy. Muutaman vuoden aktiivinen kirjoitusopiskeluni osoitti minulle, etten ole missään tapauksessa fiktion, vaan pelkän faktan kirjoittaja. Sen muodosta puuttuu edelleen vain riittävä sujuvuus ja puhtaus, joka tekisi siitä luettavaa.  Minusta on huikea se Esko Valtaojalta kuulemani  havainto, että ihminen on ainoa eläinlaji, jolla on mahdollisuus lukemalla oppia asioita aikaisemmilta kuin edelliseltä sukupolvelta ja silloinkin siis vain heitä jäljittelemällä.  Kirjoitettuna tekstinä se tarkoittaa meille pääsyä jo kaikkiin yli sadan sukupolven aikana tallennettuihin viisauksiin ja kokemuksiin. Todelliseen mielen ulkoiseen kovalevyyn, jota omalta pieneltä osaltaan tällä kirjoittelullani myös itselleni ja sen mahdollisille  muillekin käyttäjille rakennan. Muiden asia on sitten, käyttävätkö tai edes tarvitsevatko he sitä.  Niinhän se on kaiken luovan toiminnan, kuten vaikka taiteen suhteenkin. En usko että mitään aikaa kestävää taiteen teosta tehdessä on ollut tiedossa sen todellinen merkitys ja haluttavuuden myöhempi laajuus.

Miksi sitten teen näitä räpellyksiä itse ja täten julkisesti?  Vaikka kirjoihin tallennettu ajattelu on minusta ihmiskunnan suurin aarre ja lahja, valtaosalla ihmisistä ei ole sen hyödyntämiseen mitään omakohtaista tarvetta eikä todellista mahdollisuuttakaan. Ei myöskään mitään velvollisuutta siihen tutustumiseen niilläkään, joille on luotu siihenkin ilmainen mahdollisuus. Näinhän on kysymys tämän minun mietteisiini tutustumisen suhteen. Niitä ei kenenkään tarvitse lukea eikä hyväksyä. Eikä se lukeminen maksa kenellekään mitään muuta, kuin siihen käytetyn ajan arvo tai erityisesti arvostus. 

Joku viisas on sanonut, että on parempi sytyttää edes yksi pieni kynttilä, kuin kirota täydellistä pimeyttä.  Minun tietäni nämäkin kynttilät valaisevat.  Siksi ajattelin jatkaa niiden sytyttämistä niin kauan ja silloin kuin tunnen siihen olevan tarvetta.  Ehkä useimmiten kipinänä on juuri oman vastaukseni hahmottamista jonkun kanssaeläjäni ilmaisemaan ongelmaan, tunteeseen tai ajatukseen.

MJK


tiistai 10. lokakuuta 2017

Sadepäivän ajatuksia yksinäisyydestä.



Meistä jokainen näkee ja kokee ympärillään ja sisälläänkin yksinäisyttä. Jotkut toisinaan, eräät kaiken aikaa. Sen vatvominen näyttää olevan myös lehtien vakiosisältöä. Sinänsä loogista: Se koskettaa, muodossa tai toisessa, meitä jokaista. Moni sen muodoista ja syistä ehtinyt jo tulla tutuksi. Ilmiön kaikista versioista minulla ei ole ollut vielä henkilökohtaista omaa kokemusta. Toivottavasti ei tulekaan.  Esimerkiksi sellaista vanhuutta, jolloin tajuaa olevansa ympäristölleen tarpeeton ja uusien asioiden luomiseen tai edellisten evoluutiomallin kehittelyyn kykenemätön. Tänään rannalla työkennellessäni minua pohditutti asian toinen, se valoisampi puoli. Sekin ehkä vain normaalin työikäisen yhteiskunnan jäsenen viitekehyksestä.  Jos niin haluaa asian nähdä. Ongelman muuta yleisyyttä ja vakavuutta mitenkään vähättelemättä.

Yksinäisyys on tunnereaktio ja kuka tahansa saa ja voi tuntea mitä hyvänsä. Suuri osa siitä on siten omien valintojen ja ajattelukyvykkyyden, taikka sen puutteen, aikaansaamaa illuusiota ja harhaa.  Jos ihminen hyväksyy sen käsityksen, että hän voi itse aivan merkittävästi vaikuttaa oman elämänsä kulkuun ja laatuun, kaikkia kuitenkin kohtaavan yksinäisyyden voi kohdata paljon rakentavammin, kuin valittaa sen  tuomasta kärsimyksestä.

Yksinäisyyden tunteen saa ja voi kokea tragediana ja ahdistuksena, mutta sitä järkeistämällä voi myös valita huomionsa kohteeksi sen hedelmällisenkin puolen. Esimerkiksi sen mahdollistama oman mielen ja omassa hallinnassa olevan ajankäytön osuuden vapaus.  Oman ajan käyttötapa on minusta ihmisen suurin valita. Sekä tunti- että elämän mittakaavassa. Luonnollisesti myös siihen liittyvän ”työajan” osalta.  

Uskon, ettei niin tasapainoista ja onnellista ihmissuhdetta rakastettuun, omaisiin, työyhteisön ja harrastustoiminnan muihin jäseniin olekaan, ettei se aivan oleellisesti rajoittaisi  henkilökohtaisten tekojen, ajankäytön, elämänrytmin ja usein ajatustenkin valintaa ja vapaata ilmaisemista.   Vaikka läheiskontaktit ovatkin yksinäisyyden tunnetta harventava elämänmuoto ja-valinta.  Henkilökohtaisista arvostuksista riippuu sitten, miten ihminen tämän yksinäisyyden mahdollistaman ainutlaatuisen vapautensa osaa tai haluaa käyttää. Minusta se on kuitenkin sellainen hinta joka, ainakin väliaikaisesta, yksinäisyydestä todella kannattaa maksaa.  Ja ainutkertainen, mutta pysyvä lahja oman elämänsä opiskeluun sekä säännölliseen uudelleen muotoilemiseen. Molemmat hyvin tarpeellisia ja hedelmällisiä ajankäyttötapoja. 

Tällaisen paljon jo kokeneen silmissä tuollainen, yksinäisyydellä lunastettu hetkellinenkään  vapaus onkin jotain, mitä hyvin harva on koskaan kokenut siten, että olisi ymmärtänyt sen arvon ja mahdollisuudet.  Rajoittamaton oman ajankäytön tila, jonka uskon monen taiteilijan ja tiedemiehen osanneen hyödyntää jonkun sellaisen löytämiseksi tai suorittamiseksi, johon he muiden kanssa symbioosissa eivät olisi koskaan ulottuneet. Olivatpa nuo muut läheiset kuinka laaja-alaisia ja sallivia tahansa. Luonnollisesti on myös  lukematon määrä sellaisia tapauksia, joissa poikkeusyksilön saavutusten takana ja vapaan erityiskehittymisen mahdollistajana on ollut omat valintansa hänen vuokseen  uhrannut  toinen henkilö. Molemmat luultavasti sisimmässään yksinäisiä, elleivät näe juuri noita siten mahdollistuneita tekojaan elämänsä tarkoituksen ja oman tyydytyksensä  täyttymyksenä.

Siinä juuri piileekin ehkä  eräs tämän kysymyksen avaimista.  Yksinäisyyden tunteen ydin ei mielestäni olekaan siinä, monenko ihmisen kanssa on säännöllisessä kontaktissa, tai jopa lähesriippuvuudessa, vaan siinä, kokeeko oman olemassaolonsa kenellekään mielekkäänä ja  tarpeellisena. Siis itselleen tai muille.  Eräs menestyksen käsitteen ja/tai tunteen perinteisistä  määreistä on se, kuinka helposti on korvattavissa.  Minulle  se tarkoittaa sitä, että niin kauan kuin itse tietää valitsevansa ja tekevänsä tarpeellisia tekoja, itselleen tai muille,  tunnekokemuksen niiden usein silti aiheuttamasta yksinäisyydestä, voi ymmärtää osana sitä hintaa, jonka siitä haluaakin maksaa.  Esimerkiksi vaikkapa tilanteissa, joissa huomaa olevansa lopuksikin yksin päätöstensä ja valintojensa kanssa. Tai liian väsynyt pitkän, mutta tarpeellisen työrupeaman jälkeen. Yksinäinen ja viluissaankin. Keskeisenä hetkellisenä tunteena, ei koskaan enää tätä valintaa.

Itseäni tämän ymmärtäminen on auttanut  aivan ratkaisevasti niiden kohtien yli, kun sairaalakausinani olen ollut liian heikko sekä ajattelemaan, että toiminaan minulle tärkeitä asioita edistävästi.  Kun olen sekä toivonut kipuihini kuolemista, että ahdistunut lähimmäisteni  kokemista vierailuvelvoitteista.  Kirurgi, joka ryhmänsä kanssa leikkasi  sydämeni ja  keräsi siihen kaikki varaosat eri puolilta kehoani,  haastatteli ennen leikkuupäätöstään minua ja käsitystäni operaation ehkä mahdollistaman loppuelämäni tarkoituksesta ja asioista joihin aioin sen käyttää. Hän kertoi valintojensa perusteeksi sen, kuinka paljon mieleni ja valintani oli edelleen merkityksellisessä elämässä kiinni ja olikin oikeassa, sillä nyt on menossa jo kahdeksas vuosi sen jälkeen. Nykyisten rajallisten voimieni mukaisia tekoja, joiden koen olevan  itselleni ja ympäristölleni tarpeellisia, vaikkeivät aina olekaan edes kaikkien tärkeimpienkään läheisteni arvostamia.  Eivätkä tuota heille sitä iloa kuin minulle siitä pelkästä tekemisen mahdollisuudesta.

Siis merkityksellistä elämää, mutta edelleen kovin usein yksinäisyyden kokemisen hinnalla.
Minulle henkilökohtaiset mutta vastuulliset valinnat, usein raskaat, keskeneräiset tai uudet suuret projektit ovat olleet elämän jatkon ja mielekkyyden moottoreina. Kuten olivat ne sitä edeltävät, oman polkuni vuosikymmenetkin.  Hyväksyn sen, että niiden aiheutttama usein voimakaskin yksinäisyyden tunne kuuluu sillä tavalla jokaisen ihmisen elämään, että sen kohtaamista kannattaa harjoitella ja ymmärtää. Sekä olla kiitollinen siitä että vielä pystyy senkin tuntemaan ja ajattelemaan. Maailman menoa seuratessa näkee hyvin, miten monelta nekin jo näyttävät puuttuvan.

MJK



maanantai 9. lokakuuta 2017

Maailman halutuin ammattinimike ?



Tai ainakin Suomen. Valokuvaaja.  Tämän päivän 9.10. 2017 Aamulehden ”Taide ja viihde” erikoisnumeron kansikuvana oli katsojaa kamerallaan tähtäävä nainen ja sisäsivuilla hänestä  kahden aukeaman artikkeli lukuisine instagram otoksineen.  Henkilötiedoissa tietysti ammatti ensimmäisenä. Eli valokuvaaja. Itse artikkelin lukemalla sitten selvisi, että kysymys on optikkoliikkeen myyjästä, joka on ja haluaa pysyäkin ehdottomasti epäkaupallisena amatöörinä loistavan harrastuksensa parissa lopunkin elämäänsä. Myyjä ammattina ei vain liene ollut salonkikelpoinen ammattinimike artikkelin kirjoittaneen journalistin mielestä.

Samassa Aamulehden numerossa oli myös koko aukeaman pituinen artikkeli tamperelaisen sairaalan yhteydessä olevassa potilashotellissa toimivasta vauvakuvaamosta, jossa sitä studionaan nimittävän ja käyttävän valokuvausyrityksen palkkaama kuvaaja tallentaa noin 1000 vastasyntynyttä vuodessa ja toinen samalla tittelillä, mutta yrittäjänä, toimiva suunnittelee levittävänsä kyseisen toiminnan kaikkiin Suomen synnytyssairaaloihin. Siis artikkelin tekstin mukaan.  Kuten sekin, että itse kuvaustapahtuma on ilmainen ja vain tilatuista kuvista maksetaan.  Samassa tekstissä oli sivulauseessa se tieto, että kysymyksessä on yrittäjän ja todennäköisesti myös hänen alaisinaan toimivien paikallisten ”valokuvaajien” toinen ammatti.  Sitä ensimmäistä  kummallekaan ei sitten tässä yhteydessä mainitakaan, vaikka se onkin ehkä heidän varsinainen toimeentulokeinonsa. Yrittäjän koulutukseksi kuitenkin mainitaan kauppakorkeakoulu. Onko valokuvaaja siis jo ekonomiakin halutumpi ammattinimike. Tai tuottavammaksi kuviteltavissa.

Pari päivää sitten sama julkaisu hehkutti myös aukeamittain heidän julistamansa hääkuvakilpailun voittajien kuvia ja haastatteluja. Kaikki heistä olivat, artikkelin henkilötietolaatikossa, ammatiltaan valokuvaajia, mutta itse tekstiosasta ohimennen selviävien leipätöittensä osalta aivan muun ammatin harjoittajia. Joka kyllä myös näkyi heidän kuviensa ammatillisesta valmiudesta.  Tosin tässä valokuvaamisen osa-alueessa kohdehenkilöiden tunne-ilmaisu onkin se kaupallisen paremmuuden kriteeri. Jota tosin myös hieman kehittyneempi valokuvallinen osaaminen ei olisi ainakaan  huonontanut.

Suomea pidetään tittelihulluna maana. Erään, kenties vain urbaanilegendan mukaan eräs aikakausilehti luetteloi kerran kaikki Suomen ammatit arvostusjärjestyksessä. Siinä valokuvaaja oli arvostuksessa  suunnilleen kolmannensadanviidenkymmenen paikkeilla käämijän ja karkaisijan välissä. Siinä luettelossa ensimmäisenä oli arkkipiispa ja viimeisenä paimen.  Niistä voinee vetää sellaisen johtopäätöksen, että k.o. listasta onkin jo aikaa.  Jos se edes on totta. Johtopäätöksenä nykytilantesta voisi päätellä, että valokuvaaja ammattinimikkeenä on sen jälkeen noussut kohisten haluttavuusluettelossa. Eikä se johdu pelkästään  tähän ammattiin pyrkivien monikymmenkertaisesta ylikoulutuksesta yhteiskunnan tukemana ja erilaisin ammattitutkintonimikkein virallistamana. Kuitenkin kylmä totuus on se, että valokuvien tuottamisella ainoana ansaintakeinonaan ansaitsee  Suomessa jokapäiväisen leipänsä alle tuhat ammattilaista, vaikka kyseistä ammattinimikettä käyttää varmasti jo yli kymmenkertainen määrä.  Ellei peräti monikymmenkertainen jos lähes kaikki vain webbiin kuviaan levittävät sitä jo käyttävät. Omanarvontuntonsa  pönkittämiseen.

Itsekin syyllistyn tavallaan samanlaiseen harhaanjohtamiseen. Käyntikortissani lukee, harrastukseni ja ajankäyttömääräni, sekä tietysti myös yhden oppisuoritukseni  takia ”laivuri”, vaikka en ole ajanut metriäkään enää lähes kymmeneen vuoteen rahasta. Sen sijaan osan vuotta ajankäyttöni on lähes yötäpäiväisesti tuon ammattikuvan mukaista, mutta vain omaksi ilokseni.   Tunnen myös lukuisia henkilöitä jotka voisivat halutessaan ilmoittaa samalla perusteella ammatikseen vaikkapa ”kirjailija” taikka ”puutarhuri” tai ”kokki”  tai  ”automekaanikko”  tai  ”muusikko” tai ”koruompelija” tai ”löytöretkeilijä” tai ”kalastaja” tai ”tutkija” tai ”puuseppä” tai ”taiteilija” tai peräti ”taidemaalari” jne…… 

Lieneekö tämä ”valokuvaaja” nimikkeen käyttäminen henkilön muun tai taloudellisesti tuottavamman  ammattistatuksen sijaan siis osoitus  kyseisen ammatin arvostuksesta ja haluttavuudesta vai sen yleisnimen antaman potentiaalisen taiteilija-luovuusglorian hankintamahdollisuudesta nopeimmalla ja helpoimmalla tavalla.  Kuka tahansa kun pystyy sen pelkän valokuvan tuottamaan, jonka eräs lähiaikoina käyty oikeudenkäyntikin erään selfien tuottaneen apinan tekijänoikeudesta osoitti.

Siksi minusta nyt olisi aika jo alkaa todellisuudessakin käyttämään tarkemmin spesifioituja ammattikuvaajan toimintasektoria tai  ammatillista oppiarvoa ilmaisevia nimityksiä, mahdollisine kirjaimineen, joita kyllä  muissa  vanhemmissa ”vapaissa” ammateissä on jo ammattilaisilla yleisessä käytössä. Esimerkiksi: tietokirjailija, runoilija, lastenkirjailija, esseisti tai vaikka huilisti, kitaristi, pianisti, basisti….  Aivan vastaavia ja yleissanaksi jo levinnyttä ”valokuvaaja” nimikettä ammattimaisempia ja kertovampiakin täsmänimikkeitä on kyllä rittävästi löydettävissä valokuva-alallakin.

MJK



lauantai 7. lokakuuta 2017

Small talk taidon puute?



Havahduin pohtimaan tätä asiaa, kun eräs, tavallisesti pirteä ja iloinen, ystäväni sanoi minulle, että aina juteltuaan kanssani, hän on pitkän aikaa vakava. Keväällä kuulin samaa suhteestani valokuvaukseen eräältä alamme mestarilta. Oivalsin heidän olevan oikeassa.

Sitä, onko kysymyksessä hyvä vai huono asia voi kukin päätellä ihan itse. Pohdin kuitenkin oman kantani siihen selkeäksi. Siis vain omalta osaltani. Minulle se on ominaista. Siis small talkin puuttuminen sosiaalisista taidoistani. Ja jääneekin sellaiseksi. Minulle elämä on aivan liian arvokas kulutettavaksi höpisemällä merkityksettömiä ja mitään tarkoittamattomia latteuksia sellaisten ihmisten kanssa, joihin minulla ei ole muuta kontaktipintaa, kuin senhetkinen fyysinen osoite.

Minusta jokaisen ihmisen todellisuus, ilman tuota merkityksetöntä kuorrutusta, on aina kuuntelemisen ja usein myös uuden oppimisen arvoinen mahdollisuus ja tarina sinänsä. Erityisesti silloin, kun puheena on asiat, joilla on hänelle, itselleni tai meille molemmille oikea syvällinen merkitys.  Merkityksettömästä sanamössöstä ei hyödy kukaan. Sehän on vain miedompi versio voimakkaassa humalatilassa olevan hölmön örinästä.  Kuitenkin sujuvaa  small talk taitoa pidetään usein sivistyneisyyden tuntomerkkinä, jonka käsityksen minäkin olen tavallaan hyväksynyt tähän asti. Asiaa nyt lisää pohtineena, pidän sitä enemmän tämän päivän maailman yleisen pinnallisuuden yhtenä selkeänä ilmenemismuotona. Vaikka sitä usein myydään meille hyvien käytöstapojen nimellä ja paketissa.

Olen jo muutaman vuosikymmenen, onnekseni,  kuulunut pieneen suljettuun eettis-humanistiseen yhteisöön, jonka keskeinen kantava idea on ollut se, että jokainen jäsen tietää hänet otettavan siellä vakavasti.  Lisäksi se, että keskenään hyvin erilaisten ihmisten ajatusten  keskittynyt kuuntelu ja kommunikointi heidän  ryhmään tuomistaan näkemyksistä tai ongelmista kehittää sekä kaikkien osallistujien tajuntaa, että heidän kykyään sietää ja hyväksyä merkittävää erilaisuutta.  Minunkin ”pääsylippuni” ryhmään kutsuttaessa oli usean sen jäsenen kokemuksellinen tieto merkittävästä erilaisuudestani ryhmään jo kuuluviin verrattuna. Ryhmä on myös koostunut henkilöistä, jotka eivät ole poikkeavan herkkiä ajautumaan minkäänlaisiin harkitsemattomiin ja hallitsemattomiin emotionaalisiin prosesseihin nopeasti enenevässä monitahoisessa keskinäisesssä kommunikaaatiossa.

Vuosittainen, maksimissaan viikon työskentely kyseisen ryhmän kokoontumisissa on ollut minulle koko elämänkatsomustani ratkaisevasti laajentava vaihe ja lahja, joka mielestäni jokaisen olisi jossain aikuiselämänsä aikana saatava.  Jos on siihen halukas ja kykenevä.  Siis kokea tilanne, johon voi mennä avoimena kokonaisena itsenään, kykyineen, kysymyksineen ja komplekseineen tietäen, että tulee kuunnelluksi ja kohdelluksi arvokkaana olentona ja saavansa todellista rehellistä palutetta silloinkin, kun toinen ryhmän jäsen on hänen kanssaan täysin eri mieltä kulloinkin käsiteltävästä asiasta. Työskentely kuitenkin tapahtuu vapaamuotoisesti ja valitsemansa teeman esittäneen jäsenen toiveiden sekä ohjeiden mukaisesti, eikä  kokoustyyliin puheenjohtajan jakamien vuorojen kangistamana. Vaikka  kuhunkin aiheeseen suhtaudutaan vakavasti ja vastuullisesti, huumorin käyttö on  ollut aina luonnollisesti sekä sallittua, että yleistä kuten kaikessa muussakin älyllisessä kommunikaatiossa. Huumoria ei myöskään ole käytetty itse asiasta poikkeamisen tai kenenkään toisen  mitätöimisen tavoitteella.

Vuosikymmenten aikana olen täten tutustunut satoihin sellaisiin inhimillisen elämän puoliin, kulttuureihin ja olosuhteisiin, joista minulla ei muuten olisi mitään omakohtaista käsitystä eikä kokemusta, tai joista käsitykseni perustuisi pelkän kirja- tai mediatiedon ulkokohtaisuuteen ja sen tarkasteluun vain siitä kirjoittaneen näkökulmasta. Käsiteltyjen aiheiden kirjo on ollut rajaton liikkuen jonkun yhden sanan monista merkityksistä kaikkien valtauskontojen  yhteiseen historialliseen sukupuuhun. Unohtamatta kuitenkaan  myöskään ajankohtaisia asioita, liike-elämää, muotia, musiikkia, taiteita, terapioita, terveyden ja sairaudenhoitoa, koulutusta jne…jne.. Kenties ainoa aihepiiri, joka ei ole tässä ryhmässä koskaan tullut yhdessä käsitellyksi onkin puoluepoliiikka. Sitä ei ole harkitusti vältelty, ilmaisesti se on vain kuulunut sellaisiin seikkoihin, joilla ei ole ollut kenellekään kovin syvällistä henkilökohtaista merkitystä.

Itse olen tarvinnut ja saanut omaan käyttööni ryhmässä antamassani ja saamassani aivolainassa elämäni keskeisten uusien kehitys- ja muutosmahdollisuuksien  valmistelua, ennakkoarviointia, opponointia ja valmistelemastani asian esittelystä syntynyttä virikekirjoa sekä siihen silloin paneutuneiden vaativaa sparrausta. Niiden tuloksena olen löytänyt ja solminut lopullisen rauhan lukemattomien mielessäni keskeneräisenä muhineiden käsitteistöjen ja ongelmavyyhtien kanssa.  Erityisen kiitollinen olen ollut omassa työskentelyssäni olevien virhetoimintojen ja –arvioiden esiin nostamisesta ja tilaisuudesta nähdä silloin muunlaisiakin, joskus selkeästi rakentavampia etenemistapoja.

Useimmin olen tässä ryhmässä kohdannut sellaisen minulle annetun kommentin, ettei tapani valmistella mukanani tuomia asioita erittäin perusteellisesti, olekaan välttämättä jatkokeskustelua ajatellen hedelmällisin ja muita osallistujia aktivoivin lähestymistapa.  Itselleni ja asiani etenemisen kannalta,  luonteeltani suunnittelija-ammattilaisena, se on ollut jo esiasteena palkitseva vaihe ymmärrykselleni, ryhmän vuotuiseen tapaamiseen valmistautuessani. Siitäkin huolimatta, että se on jättänyt muille jäsenille hieman vähemmän liikkumavaraa asian jatkokäsittelyyn. Itse olen myös eniten nauttinut ja saanut sellaisista pitkistä ja huolellisesti valmistellusta aiheen avauksista, joiden aihepiiristä tai  syvällisemmästä sisällöstä minulla ei ole ollut mitään omakohtaista aikaisempaa kokemusta. Tällainen, tämän ryhmän työmuoto, vakavasti asiaan paneutuminen, ilman kenenkään miellyttämistavoitetta, tai esitetyn asian nielemistä sellaisenaan sitä kyseenalaistamatta, on minulle ollut juuri voimauttava vastakohta useiden muiden sosiaalisten tilanteiden verbaaliselle pintakuohulle.  Se on myös auttanut itseäni ymmärtämään, miksi en todellakaan viihdy kapakoissa enkä muunlaisissakaan  bailuissa, joissa puhutuista ja kuunnelluista sanoista ei jää mitään käyttökelpoista muistijälkeä. Jollei todistamattomia juoruja pidetä sellaisina.

Sen ymmärtäminen on itselläni vielä kesken, mitä sellaista niissä käyminen, siellä small talkaaminen ja isommassa tai pienemmässä hiprakassa samojen asioiden eestaas vatvominen antaa osallistujalleen, että se on kyseisen ajan ja rahan käyttämisen arvoista.  Olisin avoimesti ja rehellisesti iloinen sen tiedon hallitsemisesta omaa maailmakuvaani laajentamaan.  Senkin tiedon toivoisin kuitenkin saavani muulla tavalla, kuin siihen elämänmuotoon ja -sisältöön itse kokonaisvaltaisesti paneutumalla.  Mitään syytä minulla ei ole muilta sitä tilaa kuitenkaan kieltää.  Jos joku senkin mainitsemani elämänmuodon hallitseva ja sitä arvostava haluaisi  vakavissaan mukaan tähän toiseen tapaan jäsentää maailmaansa, minulle voi ilmoittaa halunsa, ja  otan asian puheeksi seuraavia ”erilaisia” jäseniä pohtiessamme. Minulla olisi hänen ensimmäiseksi alustuksekseen jopa ehdotus. Vakavasti ja rehellisesti, ilman sarkasmia tai väheksyntää ehdottaisin työnimeksi vaikka ” Small talkin merkitys nyky-yhteiskunnassa”.


MJK

maanantai 2. lokakuuta 2017

Oikeus omaan kuolemaansa



Lähiaikoina on mediassa ollut taas useita tarinoita itsemurhista, tai niiden epäonnistuneista yrityksistä, joiden seurauksena henkiin jäänyt on silloin passitettu pakkohoitoon päävammaiseksi leimattuna ja sitä vapaudenrajoitustoimenpidettä on hehkutettu hänen auttamisenaan. Minusta asialla on toinenkin, täysin vaiettu puoli, jota olen mielessäni pohdiskellut.  Erityisesti silloin, kun omasta ystävä- ja tuttavapiiristäni joku on päätynyt tuohon tekoon.  Kaikki heistä, jotka tunsin niin läheltä, että tiesin teon taustan, olivat käsitykseni mukaan valinneet itse sen vakaasti harkiten, eikä missään satunnaisessa mielenhäiriössä. 

Tein kerran, kauan sitten, huolellisesti ja ajan kanssa harkiten itselleni arvokartan tärkeimmistä arvoistani. Tarvitsin sitä saadakseni silloin rauhan monien vaikeiden ja elämänkokoisten valintojeni taustatueksi.  Kartasta on ollut minulle usein selkeää käyttöä uusien ongelmien ja valintojen työstövälineenä itselleni.  Arvojeni tärkeysjärjestys ei ole vuosien aikana juurikaan muuttunut, tilanteiden vaihdellessa.   Vaikka olen tehnyt yhteiskunnallisesti keskeisimmän elämäntyöni  muiden ihmisten tavoitteiden tukijana  ja ehkä poikkeavan kiinteässä henkisessä symbioosissa heidän kanssaan, minulle tärkein arvo on silti koko ajan ollut yksityisyys.  Sekä omani, että ammatillisen työkentelyni satojen kanssaoppijoiden.

Tähän yksityisyyteen liittyy vahvasti se suuri eettinen kysymys, että onko ihmisen auttamista, jos hänen, kenties tärkein ja lopullisin yksityinen valintansa keskeytetään tavallaan väkivaltaisesti ja yhteiskunnan sekä lääketeollisuuden keinoilla.  Häntä estetään toteuttamasta omaa vakaata valintaansa.  Sama asia liittyy käsitykseeni laillistetusta eutanaasiasta, jonka kannattaja olen aina ollut.  Siis tilanteessa, jossa lähtijän tahto on todistettavasti ilmaistu mitattavissa olevissa täysissä sielun voimissa, mutta fyysiset rajoitteet estävät häntä toteuttamasta sitä itsenäisesti. Minusta useassa tapauksessa oman lähtönsä  ajan ja muodon päättäminen on sellainen elämään kuuluva perusoikeus, jota sivistyksen nimissä ei saisi ihmiseltä evätä.

Käsitykseni tästä asiasta perustuu paljolti siihen, että ne sellaiset oman fyysisen kuolemansa hetken itse valinneet, jotka tunsin niin hyvin, että minulla on mahdollisuus ja riittävät tiedot heidän valintansa syihin ottaa henkilökontaista kantaa,  eivät missään tapauksessa, edes tekohetkellä olleet mielestäni henkisesti sairaita, tai muutoin holhouksen tarpeessa, vaan älykkäitä, sosiaalisia ja harkitsevia yksilöitä. Heillä on  ollut käsitykseni mukaan erittäin painavat henkiset, fyysiset, sosiaaliset tai  aatteelliset syyt valintaansa. Siksi minusta on omituista, että näin suureen, lopulliseen ja ratkaisevaan tekoon kyenneet saavat leiman henkisen vamman kantajina. Sellaisen, joka  olisi jollain ylihinnotetulla kemikaalilla ajan kanssa poistettavissa.  Samalla, kun toisen ihmisen hengen todistetusti anastaneita, tai sen varmasti aiheuttavia huumeita levittäviä, käsitellään useimmiten täysijärkisinä, usein jopa poikkeuksellisen älykkäinä, eikä passiteta suoraan hoitoon vankimielisairaalaan.

Toinen puoli asiaa onkin sitten nämä ”epäonnistuneet” ja avunhuudoksi tulkittavat itsemurhayritykset. Niissä minua mietityttää se huolellinen ennakkosuunnittelutyö, jolla sellaista huomiota haluava varmistaa ja organisoi, että apu saapuu ajoissa. Mitenkään väheksymättä sitä, että he varmasti ovat tilanteessa, jossa heidän omat keinonsa tai voimansa eivät heidän mielestään riitä siitä selviämiseen.  Siinä lääketieteellinen näkemys heidän, ainakin väliaikaisesti, vammaisesta mielestään saattaakin todella olla oikeassa. Mielen todellinen sairaustila on mielestäni kysymyksessä silloinkin, kun tällainen teko valitaan selkeällä koston tai kenties läheisten haavoittamisen tavoitteella. Minusta on jotenkin mahdoton uskoa, että jos ihmisen lopullinen harkittu päätös on oman kuolemansa tavan ja ajankohdan valinta, hänen järkensä ei riittäisi sen tekemiseen siten, ettei paluuta ole muiden auttamanakaan.

Minusta vapaata omaa tahtoaan ja pitkällistä huolellista harkintaa noudattaen tehty valinta  tällaisen lopullisen ja vain itseään koskevan ratkaisun toteuttamiseksi, on sellaista yksityisyyttä, johon mielestäni luvaton puuttuminen on vääränlaista apua ja inhimillisyyttä. Samoin kuin sen henkinen kriminalisoiminen murha sanalla tai muukaan leimaaminen.  Niitä, jo hämmästyttävän useita kyllin hyvin tuntemiani lähimmäisiä, joiden vaellus tässä inkarnaatiossa on päättynyt itse valittuna hetkenä ja tavalla, pidän edelleen sekä vahvoina, että kyllin rohkeina valitsemaan sen etenemistavan, joka heidän omassa tunne-, järki-, ja  käsitemaailmassaan oli  heille tarkoituksenmukaisin.

Siksi haluan muistaa heidät rohkeina oman tiensä sekä valinneina, että kulkeneina. Vastuullisina omista päätöksistään loppuun asti.  Minusta ne taustalla olleet syyt, jotka johtivat lähtöpäätökseen, ovat juuri sitä yksityisyyttä, joka on jokaiselle sitä jälkileimaamatta suotava.


MJK

tiistai 26. syyskuuta 2017

Puhtaan valon kriteereistä.



Edellisen blogini jälkeen sain hieman palautetta valonlaatumäärittelyni rajoista, joten päätin täsmentää käsitystäni tässä kirjallisesti  ja mahdollisimman yksiselitteisesti. Samalla  huomasin, ettei sana ”puhtaus”  tarkoittamassani muodossa olekaan vain valo- ja liikkuvan kuvan erityisominaisuus, vaan se ja sen tavoittelu eri muodoissaan  on mukana kaikessa muissakin ammateissa, taiteissa, taidoissa ja erityisesti  henkilökohtaisen elämäntaidon luomisessa.

Tiedän, ettei minulla ei ole riittävästi aikaa eikä kykyjäkään sitä puhtautta muissakin haluamissani yhteyksissä määritellä millään mittarilla, joten pysyn nyt  puhtaan valon eräissä tunnusomaisissa ilmiöissä  perusvalokuvaajan yksinkertaisissa studio-olosuhteessa.  Lukijat voivat sitten aivan vapaasti soveltaa niitä omaan alaansa ja elämäänsä, jos haluavat ja osaavat. Ilman mitään velvoitetta olla kanssani samaa mieltä, tai edes jatkaa lukemista.

Mielestäni:

-       Kaiken studiovaloilmaisun keskeinen ja tärkein suunnittelu- ja toteutusperuste on luonnollisuus ja todellisuus. Luonnollisuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yhden, tavallisesti voimakkaimman, valon pohjalta valaistessa lähestytään luonnon keskeisintä  valaistusta, yhden auringon ja vain sen valoa heijastavien pintojen periaatetta.  Yksinkertaista ja selkeätä. Kuten tasapainoisen elämänkin tärkeimmät valinnat.

 Ison ja tärkeimmän valinnan jälkeen joutuu yleensä tekemään monia, usein vastentahtoisiakin pienempiäkin valintoja, mutta kun pitää hallussaan niiden alisteisen suhteen siihen tärkeimpään, tilanne ei karkaa käsistä.  Studiotyöskentelyssä tilanne sen valohallinnan suhteen on luonnollisesti ihanteellisin. Jos sen osaa käyttää. Toisin kyllä toimii yli 90 % niistä valonkäyttäjistä, jotka perusteetta raiskaavat kuvissaan valokuvaaja-ammattinimikettä.  Tämän pohdintani mittakaavassa tarkoitan tällä raiskaamisella yleisimmillään ja selkeimmillään sitä, että kuvataan liian pienessä ja vaaleassa studiossa, jossa käytetään liian montaa ja liian eriluonteista valonlähdettä. Silloin puhtaan valon synnyttäminen on teknisistä, visuaalisista ja matemaattisista syistä mahdottomuus. Sekä nähdä että tehdä. Näin valtaosa valokuvantekijänä esiintyvistä laiskoista ja lahjattomista kuitenkin nykyään toimii. Julkaistuista kuvistaan päätellen. Siis mediassa ja asianomaisten omilla webbisivuilla. Valitettavasti siis paikoissa, joissa olisi tarkoituksenmukaisinta esittää parasta osaamistaan, eikä valollista kauhugalleriaa.

-       Toinen keskeinen  vaatimus, totuudellisuus,  puuttuu epäpuhtaasti ja järjettömästi  valoa sinne tänne roiskivien valodiletanttien kuvista säännällisesti.  Valollinen likaisuus hyppää silmille esimerkiksi siten,  että liian monilla valonlähteillä, jotka lisäksi ovat väärillä korkeuksilla ja tehoilla aiheen suhteen, hävitetään kohteen ja sen taustan omat todelliset muodot, pinnat ja niiden keskinäiset suhteet. Kohteesta tehdään silloin muodoton, taustaansa tai itseensä hukkuva, sekava ja sen  oikeasti merkitykselliset osat kadotetaan totaalisti liialla valon voimakkuudella tai jätetään muodottomaan pimeyteen.  Tämäkin onneton ilmiö on useimmissa julkaistuissa nykykuvissa suorastaan pääsääntö. Hyvin harvinainen on sen vastakohta, sellainen sävykäs ja kertova kuva, jonka tummuus muuttuu kauniisti hallitun ja tavoitteellisen gradaaation tai terävän rajapinnan kautta, tarvittaessa myös esteettisesti, aina silloin, kun kohteen muotokin muuttuu  Ja joka lisäksi kertoo valaisullaan kohteestaan  alkuperäisen päätetyn tai sovitun suunnitelman  mukaisen sisällön.  
Tämäkin ilmiö vaivaa nykyään kaikkia muitakin aloja ja ammatteja. Sitä en edes uskalla pohtia, onko se väistämätöntä muutosta vai vain minulle vastenmielistä väliaikaista rappiovaihetta. Toivon, että jälkimmäistä. Siksi myös toivon sen nopeaa ohimenoa ja paluuta puhtaaseen valoilmaisuun ja sen mukana todellisen ammattitaidon käyttöön ja arvostukseen. Myös muilla aloilla. Vaikkapa politiikassa.

-       Se valon synnyttämä todellinen ja rajattomasti tutkittavissa oleva ilmiö, jolla oikea valo-osaaminen eroaa kvasiosaamisesta on kuitenkin varjojen sävy, muoto ja sijainti. Siinä kohdassa ratkaistaan se rajanveto, onko kysymyksessä mestarin hallitsema tavoitteellinen valoilmaisu, vai typerän tuhertajan luomaa visuaalista saastetta. En väitä, että kaiken valaisujäljen pitäisi olla älyllistetyn  työskentelyn steriiliä puhtautta, mutta edes sen käyttäminen rauhoittaa lopputuloksen harmoonista vaikutelmaa. Järjettömän, ruman ja likaisen  sekametelivarjoilun sijaan. Minusta on luonnollista, että on olemassa joitakin ihmisiä, joilla on ”valosilmä” mutta sen puutetta on paljon korvattavissa opinnoilla, ajattelulla, aiheeseensa paneutumisella ja järkevillä harjoituksilla.  Huipulle vain niillä tempuilla ei ole asiaa, muttei sinne lahjakaskaan pääse ilman valtavia ponnistuksia ja ahkerointia  lahjansa kehittämiseksi.

Sen varjoalueiden kerronnan ja ymmärryksen tärkeyden sisäistää vasta, kun harjoittelee säännöllisesti niiden lukemista ja syvällistä ymmärtämistä. Varjon muodosta ja sävyrakenteesta tutkija näkee aina täsmätiedon sen synnyttäneesta valonlähteestä kaikkine ominaisuuksineen ja vikoineen. Sieltä on osaajalle luettavissa kaikki valokuvaajan taito, näkemys ja asenne työtään ja kohdettaan kohtaan. Valoahan saa studiossa synnytettyä ja suunnattua kuka tumpelo tahansa, mutta vasta varjon laadusta löytyy todellinen mestari.  Sen havaitseminen tosin edellyttää sellaista paneutumista, jota tämän päivän lyhytjännitteinen ja pinnallinen työmoraali ei juurikaan suosi, eikä joskus mahdollistakaan. Mutta näkemäänsä kuvaan ja sen valokerrontaan paneutuminen on yhtä arvokasta, kuin sen puhtaan valon luomistaito ja yhtä harvinaistakin, ikävä kyllä. Jälleen kaikilla aloilla.

Yllätyn ja iloitsen aina itsekin niistä valtavista näkymistä ja isoista kokonaisuuksista, joita aukeaa sen oven takaa, jonka avaimena toimisi esimerkiksi pieni yksityiskohta pienellä marginaalisella ammattialalla ja sen vielä pienemmällä osa-alueella, kuten tässä pelkkä simppeli studiovalo.  Jonka merkitykseen ja laatuun valtaosa sitä käyttävistä ei koskaan vaivaudu paneutumaankaan.

MJK



torstai 21. syyskuuta 2017

Kissankullan kauppaamista



Kahdeksas blogausvuosi, sadas blogini.  Tämän vuoden purjehduskausi kääntyy pian muistojen puolelle, joten tämä altzheimerin torjuntatapani kirjoittamalla muistuttaa nyt päivittäin heräämisvuorostaan. Toisen tyyppisenä, kuin aikaisempina vuosinani. Mutta aina hyödyllisenä virikkeenä. Edes itselleni.

Lukemattomia uusia tarinoita ja kesken olevia aiheita mellastaa taas päässäni. Osa saanee myös verbaalisen sähköisen muodon. Kirjallisuutta niistä ei synny, mutta ne ovat  kuin Hannun ja Kertun piparimurut, merkkejä kuljetuista poluista. Peruutuspeili on välttämätön väline turvalliseen autoiluunkinkin. Senkin liikkumismahdollisuuden toivon saavani pitää vielä kauan, kuten edes tämän kirjoittelukyvyn ja -tavan. Molemmat ovat minulle arvokkaita työkaluja oman elämäni ja tulevien tekojeni jäsentelyssä ja toteutuksessa.

Kävin kesällä muistiklinikalla ja sain tuloksen, ettei mitään muistivammaa ole vielä havaittavissa. Olin vain itse säikähtänyt siitä määrä-ja täsmällisyyserosta, jonka olen päivittäin huomannut jo vaikuttavan muisti-instrumenttiini. Muu fysiikka  sensijaan rajoittaa enenevässä määrin siirtely- ja rakentelupuuhiani ja yhä useammin.  Alusteni laaja talvihuolto ja niiden kookkaat säilytysteltat vievät kuitenkin lumen tuloon asti kaikki käytettävissä olevat fyysisen voimani.

Yhteen ammattiasiaan, niiden ulkopuolelta, olen silti  taas varautumassa. Klassisen studiovalon päivityskierrokseni jatkamiseen kutsuttaessa. Se on aihe, jonka ylläpitämiseksi minulla on edelleen syytä olla voimia ponnistella niin kauan kuin henki pihisee.  En ole silti julistamassa mitään yhden miehen sotaa puhtaan ja aikaa kestävän valokuvauksellisen valoilmaisun levittämiseksi, mutta haluan antaa sitä vielä etsiville ja haluaville kollegoilleni edes yhden löytömahdollisuuden, joka voisi avata uusiakin silmiä kaikkialta pursuavan sekavan valosaasteen korvaamiseksi. Tai edes siihen, ettei kuvaaja itse lisää sitä pelkkää tietämättömyyttään.

Legendaarinen opettajani Ateneumissa 1960 luvulla, Vuorisen Mikko, tapasi  koputtaa vasemman nimettömän rengastaan ja sanoa oppilaalle, joka hänen mielestään oli joutunut helpolle harharetkelle klassisen piirtämistaidon opiskeluprosessissaan ”tämä on oikeata kultaa, kaikki muu on katinkultaa”. Vasta useat myöhemmät vuosikymmenet ovat opettaneet minulle, kuinka oikeassa hän oli, elämän monella eri tasolla ja eri viitekehyksissä.

Siihen katinkultakategoriaan kuuluu mielestäni myös tämä, tällä hetkellä, päivittäin yhä alemmaksi vajoava valokuvallinen valo-osaaminen tai edes –näkeminen. Samalla kun sadat ammattilaiset ihmettelevät väheneviä kuvaustilausmääriään.  Kun vastaus on kuitenkin aivan nenän alla, jos sen suostuisi näkemään. Historia toistaa jälleen itseään.  Joka sukupolven on ehkä koettava ainakin yksi ammattialansa rappiokausi.  Omana pitkänä ammattilaisaikanani olen nähnyt tämän jo kolme kertaa. Tyypillisellä noin yhden sukupolven 25-30v. syklillä. 

Valon laatu ja sen näkeminen/ymmärtäminen katosi yleisestä ammattilaistenkin valo-osaamistasosta  muistissani olevana aikana ensimmäisen kerran kuumien valojen vaihtuessa salamiksi, mustavalkoinen kuva värilliseksi ja kotilabbikset suurlabbiksiksi.  Toisen kerran, kun miljöötyöskentelystä tuli lähes vallitseva riittikuvatoimeksianto, eikä useimmilla siitä elävällä ammattilaisilla ollut  laaja-alaisesti riittävää valonymmärryspohjaa toteuttaa sitä merkittävästi harrastelijoita visuaalisemmin ja laadukkaammin. Ei kerronnallisesti eikä teknisesti.

Ja nyt kolmannen kerran, kun jatkuvan valon lähteet niin miljöössä kuin studiossakin ja niiden yhdistäminen vallitsevien olosuhteiden kanssa tekee vahvasti paluutaan salamoiden rinnalle ja kameratekniikka hoitaa tallennuskelpoisiksi suurimman osan valotaidollista ammattiosaamista aiemmin vaatineista teknisistä perusratkaisuista, osaamattomankin kuvaajan puolesta.  Samalla kun kaikkialta silmiin pursuava  valottomuussotku turruttaa käsitystämmekin puhtaan ja kertovan valokuvauksellisen valon vaatimuksista.

Kukin näitä murroksista on karsinut muutos- tai kehityskyvyttömiä alalta rankalla kädellä, mutta vasta tämä uusin on mahdollistanut heidän korvaantumisensa  ennätysmäisen helpolla ja siksi lukumääräisesti ylivoimaisella ja todelliseen tarpeeseen verrattuna moninkertaisella määrällä uusia yrittäjiä, aloituskynnyksen pudottua lähes olemattomaksi. Sekä taloudellisesti, että teknisesti.  Kun samalla myös muodollista ammatillista pätevyyttä on ollut tarjolla millaisilla ehdoilla, hinnoilla ja taidoilla tahansa, ilman mitään korrelaatiota todellisiin menestysvaatimuksiin. Joista yksi on mielestäni ollut ja kaikki mainitsemani murrokset kestänyt puhdas ja kaunis valo-osaaminen. En mitenkään väitä, ettei usea muukin tietotaito olisi yhä tärkeämmässä roolissa tämän päivän pienyrittäjänkin markkinointiviidakossa, mutta kovin typerää on odottaa niiden korvaavan sen puuttuvan ammatillisen kivijalan, josta alan ammattinimikin on kotoisin.

Minusta olisi järkeenkäypää, jos todellista valokuvaajan ammattitaitoa ja myös alan markkinakilpailukompetenssia  tavoittelevat satsaisivat siihen, että juuri heidän valo-osaamisensa olisi  ylivoimaista. Siis  verrattuna niihin ”erilaisina”ja ”luovina”  itseään pitäviin toistensa jäljittelijöihin, joiden kuvallinen anti kertyy vain erilaisista julkimoista, rekvisiitoista, meikkauksista ja aivan muiden tekijöiden luomien hahmojen jäljittelystä. Nekin huonoina kopioina toteutettuina hallitsemattomilla repropihtivaloilla tai täydellisellä muotoilemattomuudella, jossa valolla ei ole mitään kertovaa sisältöä, vain kuvajaisen synnyttämiseen riittävä sekava tehomäärä ja sekin rumalla ja raa-alla kontrastilla. Tai sen täydellisellä puuttumisella. Muotoilevuudesta puhumattakaan.

Odotan nyt jo kolmatta kierrosta sellaisenkin ajan paluuta jolloin nykyisen, lähes poikkeuksettoman, valolaaduttomuuden sijaan asiakkaallekin olisi edes ammattilaisten toimesta tarjolla kultaa nykyisen kissankullan sijaan.


MJK