torstai 21. syyskuuta 2017

Kissankullan kauppaamista



Kahdeksas blogausvuosi, sadas blogini.  Tämän vuoden purjehduskausi kääntyy pian muistojen puolelle, joten tämä altzheimerin torjuntatapani kirjoittamalla muistuttaa nyt päivittäin heräämisvuorostaan. Toisen tyyppisenä, kuin aikaisempina vuosinani. Mutta aina hyödyllisenä virikkeenä. Edes itselleni.

Lukemattomia uusia tarinoita ja kesken olevia aiheita mellastaa taas päässäni. Osa saanee myös verbaalisen sähköisen muodon. Kirjallisuutta niistä ei synny, mutta ne ovat  kuin Hannun ja Kertun piparimurut, merkkejä kuljetuista poluista. Peruutuspeili on välttämätön väline turvalliseen autoiluunkinkin. Senkin liikkumismahdollisuuden toivon saavani pitää vielä kauan, kuten edes tämän kirjoittelukyvyn ja -tavan. Molemmat ovat minulle arvokkaita työkaluja oman elämäni ja tulevien tekojeni jäsentelyssä ja toteutuksessa.

Kävin kesällä muistiklinikalla ja sain tuloksen, ettei mitään muistivammaa ole vielä havaittavissa. Olin vain itse säikähtänyt siitä määrä-ja täsmällisyyserosta, jonka olen päivittäin huomannut jo vaikuttavan muisti-instrumenttiini. Muu fysiikka  sensijaan rajoittaa enenevässä määrin siirtely- ja rakentelupuuhiani ja yhä useammin.  Alusteni laaja talvihuolto ja niiden kookkaat säilytysteltat vievät kuitenkin lumen tuloon asti kaikki käytettävissä olevat fyysisen voimani.

Yhteen ammattiasiaan, niiden ulkopuolelta, olen silti  taas varautumassa. Klassisen studiovalon päivityskierrokseni jatkamiseen kutsuttaessa. Se on aihe, jonka ylläpitämiseksi minulla on edelleen syytä olla voimia ponnistella niin kauan kuin henki pihisee.  En ole silti julistamassa mitään yhden miehen sotaa puhtaan ja aikaa kestävän valokuvauksellisen valoilmaisun levittämiseksi, mutta haluan antaa sitä vielä etsiville ja haluaville kollegoilleni edes yhden löytömahdollisuuden, joka voisi avata uusiakin silmiä kaikkialta pursuavan sekavan valosaasteen korvaamiseksi. Tai edes siihen, ettei kuvaaja itse lisää sitä pelkkää tietämättömyyttään.

Legendaarinen opettajani Ateneumissa 1960 luvulla, Vuorisen Mikko, tapasi  koputtaa vasemman nimettömän rengastaan ja sanoa oppilaalle, joka hänen mielestään oli joutunut helpolle harharetkelle klassisen piirtämistaidon opiskeluprosessissaan ”tämä on oikeata kultaa, kaikki muu on katinkultaa”. Vasta useat myöhemmät vuosikymmenet ovat opettaneet minulle, kuinka oikeassa hän oli, elämän monella eri tasolla ja eri viitekehyksissä.

Siihen katinkultakategoriaan kuuluu mielestäni myös tämä, tällä hetkellä, päivittäin yhä alemmaksi vajoava valokuvallinen valo-osaaminen tai edes –näkeminen. Samalla kun sadat ammattilaiset ihmettelevät väheneviä kuvaustilausmääriään.  Kun vastaus on kuitenkin aivan nenän alla, jos sen suostuisi näkemään. Historia toistaa jälleen itseään.  Joka sukupolven on ehkä koettava ainakin yksi ammattialansa rappiokausi.  Omana pitkänä ammattilaisaikanani olen nähnyt tämän jo kolme kertaa. Tyypillisellä noin yhden sukupolven 25-30v. syklillä. 

Valon laatu ja sen näkeminen/ymmärtäminen katosi yleisestä ammattilaistenkin valo-osaamistasosta  muistissani olevana aikana ensimmäisen kerran kuumien valojen vaihtuessa salamiksi, mustavalkoinen kuva värilliseksi ja kotilabbikset suurlabbiksiksi.  Toisen kerran, kun miljöötyöskentelystä tuli lähes vallitseva riittikuvatoimeksianto, eikä useimmilla siitä elävällä ammattilaisilla ollut  laaja-alaisesti riittävää valonymmärryspohjaa toteuttaa sitä merkittävästi harrastelijoita visuaalisemmin ja laadukkaammin. Ei kerronnallisesti eikä teknisesti.

Ja nyt kolmannen kerran, kun jatkuvan valon lähteet niin miljöössä kuin studiossakin ja niiden yhdistäminen vallitsevien olosuhteiden kanssa tekee vahvasti paluutaan salamoiden rinnalle ja kameratekniikka hoitaa tallennuskelpoisiksi suurimman osan valotaidollista ammattiosaamista aiemmin vaatineista teknisistä perusratkaisuista, osaamattomankin kuvaajan puolesta.  Samalla kun kaikkialta silmiin pursuava  valottomuussotku turruttaa käsitystämmekin puhtaan ja kertovan valokuvauksellisen valon vaatimuksista.

Kukin näitä murroksista on karsinut muutos- tai kehityskyvyttömiä alalta rankalla kädellä, mutta vasta tämä uusin on mahdollistanut heidän korvaantumisensa  ennätysmäisen helpolla ja siksi lukumääräisesti ylivoimaisella ja todelliseen tarpeeseen verrattuna moninkertaisella määrällä uusia yrittäjiä, aloituskynnyksen pudottua lähes olemattomaksi. Sekä taloudellisesti, että teknisesti.  Kun samalla myös muodollista ammatillista pätevyyttä on ollut tarjolla millaisilla ehdoilla, hinnoilla ja taidoilla tahansa, ilman mitään korrelaatiota todellisiin menestysvaatimuksiin. Joista yksi on mielestäni ollut ja kaikki mainitsemani murrokset kestänyt puhdas ja kaunis valo-osaaminen. En mitenkään väitä, ettei usea muukin tietotaito olisi yhä tärkeämmässä roolissa tämän päivän pienyrittäjänkin markkinointiviidakossa, mutta kovin typerää on odottaa niiden korvaavan sen puuttuvan ammatillisen kivijalan, josta alan ammattinimikin on kotoisin.

Minusta olisi järkeenkäypää, jos todellista valokuvaajan ammattitaitoa ja myös alan markkinakilpailukompetenssia  tavoittelevat satsaisivat siihen, että juuri heidän valo-osaamisensa olisi  ylivoimaista. Siis  verrattuna niihin ”erilaisina”ja ”luovina”  itseään pitäviin toistensa jäljittelijöihin, joiden kuvallinen anti kertyy vain erilaisista julkimoista, rekvisiitoista, meikkauksista ja aivan muiden tekijöiden luomien hahmojen jäljittelystä. Nekin huonoina kopioina toteutettuina hallitsemattomilla repropihtivaloilla tai täydellisellä muotoilemattomuudella, jossa valolla ei ole mitään kertovaa sisältöä, vain kuvajaisen synnyttämiseen riittävä sekava tehomäärä ja sekin rumalla ja raa-alla kontrastilla. Tai sen täydellisellä puuttumisella. Muotoilevuudesta puhumattakaan.

Odotan nyt jo kolmatta kierrosta sellaisenkin ajan paluuta jolloin nykyisen, lähes poikkeuksettoman, valolaaduttomuuden sijaan asiakkaallekin olisi edes ammattilaisten toimesta tarjolla kultaa nykyisen kissankullan sijaan.


MJK

maanantai 27. helmikuuta 2017

Ystävyydestä 2, uusia havaintoja!



Muutin juuri sähköpostiosoitteeni toiseksi, koska edellinen oli ikänsä takia ehtinyt levitä jo niin monen roskapostitehtaan vakiolähetyksiin, että päivittäin koneeni tukkivat sadat huijaustarjoukset. Niiden joukkoon eksyi säännöllisesti asiallistakin postia silloin, kun niissä sattui olemaan joku sana, joka oli suodatuskriteerinä. Nyt siis teen kaikkeni, että vain asialliset lähettäjät saisivat muutostiedot. Mukaan lukien ystäväni.

Siitä syntyi sellainen ilon kokemus, jota en arvannut tähän postimuutokseen liittyvän. Kun selasin saapuneiden postien arkistoa, nähdäkseni kenelle kaikille asian voi  vastauspostina ilmoittaa helposti, huomasin jokaisen nimen kohdalla, miten mukavaa oli ajatella yhteisiä asioitamme, kokemuksiamme ja arvojamme. Sain siitä vielä aivan hienon ja lämmittävän synttärilahjan yllättävällä tavalla.

Juuri mennyt ystävänpäiväkin on pitänyt tätä aihepiiriä mielesssäni lähiviikot ja myös se, että tämän vuoden jo alkaneen koulutusretkeni aikana saan ehkä useita uusia ystäviä samaan joukkoon. Tämä  omaperäinen onnen tunne täydentyi vielä aivan yltäkylläiseksi, kun kävin läpi tunteella kaikki fb kaverini ennen kuin kirjoitin sen kautta päivityksen heille samasta postimuutoksesta. En ollut näin syvällisesti tullut koskaan ajatelleeksi sähöpostin ja fb:n tätä rakentavaa sosiaalista puolta. Annan tälle arkipäiväiselle kommunikaatiomahdollisuudelle nyt aivan uuden henkilökohtaisen arvon. Ja iloitsen sen löytymisestä. 

Löysin siis jälleen yhden asian, jossa hinta ja laatu on kohdallaan.  Ja  ilo siitä mahdollisuudesta  kasvaa  siihen uhratun ajan ja käytön suhteessa, kuten moni muukin ihmiselle keskeinen hyvä asia.


MJK

maanantai 20. helmikuuta 2017

Kun todellisuus ei riitä ?






Menen ensi viikonlopuksi ja noin kuukauden päästä parin päivän koulutuskeikalle teemasta ”Ajaton studiovalo”. Toinen päivä koskee sen olemusta muotokuvassa ja toinen esineaiheissa. Varsinaisena kohderyhmänä on valovastuulliset ammattikuvaajat ja sellaiseksi kehittymässä olevat. Tavoite ei ole valojongleerauksen uskonnon levittäminen, vaan puhtaan valokivijalan vuosisataisten perusteiden kertaus.  Selvittelin itselleni nykytilanteen todellisuutta  kentällä tutustumalla sekä tulevien kurssilaisteni nettisivuihin, että tuoreimpiin alan kansainvälisten kilpailuiden finaalistikuviin ja uusimpiin kuvalehtiin. Vaikka seuraan säännöllisesti alan kehitystä, havaintoni niistä avarsi näkemystäni merkittävästi.

Todella  mukavaa oli todeta suomalaisen ammattivalokuvauksen jo  muutaman vuoden kasvanut menestysbuumi ammattilaisten kilpailuissa, niiden useissa kategorioissa.  Siitä huolimatta, että useiden globaalien kilpailujen taustamoottorina tuntuukin olevan vain toiminta liiketaloudellisella periaatteella, eli kerätä järjestäjälleen tuhansia osallistumismaksuja ja myydä osallistujille saamastaan ilmaisesta kuvasadosta julkaistua  opusta.  Palkintoina pääasiallisesti toimivat diplomit kun eivät edusta mitään erityisen suurta kuluerää tuotosta. Mutta toimivat saajilleen erinomaisena markkinointikeinona. Sellaista aktiivista ammattikuvaajaa tai amatööriä alkaa olla maastamme jo vaikeaa löytää, joka ei olisi ”ulkomaillakin palkittu”  ja mielestään kaikkien kuvauslajien mestari. Luonnollisesti sekin on fakta, eikä edes vaihtoehtoinen sellainen, että menestyäkseen tuhansien kuvien joukossa, tuleekin osata yhtä ja toista, sekä seurata huolellisesti  palkittavaksi valittujen kuvien ajankohtaisia trendejä.  Toiminta muistuttaa sillä tavalla osakemarkkinoilla  keinottelun  menetelmiä. Sekä kehittää varmasti  tekijäänsä myös kuvaajana. Eli ei mene työmääränä hukkaan, jos sitä arvostaa tavoitteenaan.

Minua kiinnosti tämänkertaisella finalistien katselukierroksellani valaisun ilmeeseen ja laatuun panostus. Luonnollisesti erityisesti studioaiheissa ja nimenomaan henkilökuvissa, kenttäkierrokseni pääkohderyhmän takia.  Siksi tässä esimerkkejä yhden, vielä kesken olevan, kansainvälisen kisan muotokuvasarjan annista:

Sarjassa on useita satoja kuvia  113 eri valokuvaajalta. Kaikilta heiltä odotettiin myös omakuvan liittäminen mahdollisen menestysjulkistuksen lisäaineistoksi ja osallistujaportfolioitten havainnolliseksi tausta-aineistoksi, koko sarjan kuvasadon nettilevityksessä.  Noin kolmasosa osallistujista ei huomioinut tätä lisäetua.  Omakuvansa  mukaan antaneista vain 14 valokuvaaja oli panostanut  valollis-kerronnallisesti  tähän lisämahdollisuuteen ja loppujen kuvat olivat laadullisesti tyypillisiä esimerkkejä mitään sanomattomista harmaista naamakuvista tyyliin ”suutarin lasten kengät”.  Huomion arvoista oli, että yksikään valokuvaaja ei ollut käsitellyt omakuvaansa nykymuodin mukaisella ylenmääräisellä kuvamanipulaatiolla tai kummallisella asurekvisiitalla.

Niistä puheen ollen, juuri se trendi näyttää tällä hetkellä olevan täysin vallitsevana globaalien muotokuvakilpailujen loppusuoralla.  16 muotokuvasarjan finalistiportfoliosta vain 5 (viiden) kaikki kuvat olivat sellaista tyylilajia, joka perustuu kuvattavan arvioitavissa olevaan todellisuuteen ja tekijänsä tavoitteelliseen valolliseen ammattityöskentelyyn aiheensa ehdoilla, sekä vain normaaliin digitaaliseen peruskorjailuun ilman selkeää tavoitetta muuttaa kuvattavansa omaa karaktääriä epätodellisen fantasiahahmon suuntaan. Loput 11 finalistiportfoliota keskittyivät tekemään muotokuviensa  kohteista mahdollisimman epätodellisia, mystisiä, ”erilaisia”.  Minun silmilläni kaikkea sitä, mitä  he varmasti todellisuudessa eivät ole.  Tähän transformaatioon käytettiin säännöllisesti mitä kummallisempia rekvisiittoja, meikkauskeinoja,  asentoja, perspektiivejä ja digitaalisen kuvankäsittelyn ääritemppuja.  Joskus todella kömpelösti tehtynä, toisinaan virtuoosimaisesti. Ainakin jälkimmäinen on sinänsä loistava taito, kun tämä ääritemppujen ja scifileffojen hahmojen plagiointi- ja suosintagenre joskus rauhoittuu lähemmäksi mallin todellisuutta. 

Johtopäätös näkemästäni on se, että ainakin tällä hetkellä sähköisessä kilpailukuvien esikarsinnassa tuomarien valtaosan katseen pysäyttää muotokuvasarjassakin kyllin totuudenvastainen ja usein valoteknisestikin ala-arvoinen kummitusväännös tai vain erittäin persoonallisen  näköinen  malli vaatimattomallakin, mutta puhtaalla valoilmaisulla toteutettuna.  Varsinainen  valon ymmärrys ja valaisutaito ei ole selkeästi ollut finalistien valintakriteerinä, eikä sitä ollut juurikaan kilpailukuvatarjonnassakaan. Tämä havainto helpottanee niiden valintoja, jotka tänään haluavat valita kansainvälisen kilpailumenestyksen oman tunnettavuutensa ja kunnianhimonsa toteuttamistieksi.

Tällaisena vanhan koulun valokuvaajan tiedän, että genrejä tulee ja menee, mutta todellisuus on kaikkia kikkoja kestävämpi. Toivon eläväni vielä senkin ajan, jolloin muotiin ja arvostukseen nousee sellainenkin muotokuvaus, joka perustuu puhtaaseen ja esteettiseen valoilmaisuun ja jolla on tavoiteltu kuvattavan henkilön oman luonteen, tyylin ja karisman esille tuontia ja jonka muotokuvan muu sisällöllinen pinta-ala tukee mallin persoonan visuaalista jännitettä tai joka neliösentillään lisää siihen malliinsa liittyvää todellisuutta, joka tapahtuisi silloin luonnollisesti miljöömuotokuvissa.

Näkemäni perusteella olen kovin iloinen, että näitä itse arvostamiani  piirteitä oli selkeästi muita enemmän löydettävissä tämänkin kilpailun finalistiryhmän suomalaisten muotokuvissa. Näkökulmasta sitten riippuu, onko se osoitus  muotiasioissa jälkeenjäämisestämme, vai sellaisesta terveemmästä todellisuuden arvostuksesta, jonka toivoisin palaavan takaisin muotokuvamaailmaankin.


MJK

tiistai 14. helmikuuta 2017

Ystävyydestä.






Helmikuussa vuonna 2012 kirjoitin sanojen merkityksiä käsitelleissä blogeissani yhden ystävyydestä.  Tarkistin sen sisällön tänään, ystävänpäivän aamuyönä ja totesin, ettei ole ilmennyt yhtään syytä muuttaa silloista käsitystäni ystävyys sanan merkityksestä. 
Pitäisikö nyt huolestua siitä, etten ole muuttanut viisi vuotta vanhaa käsitystäni kyseisen sanan sisällöstä ja ytimestä. Olenko siis jämähtänyt kehityskyvyttömäksi?  Vai olenko tehnyt pohdintani silloin niin huolellisesti, ettei siihen ole tänään lisättävää, ainakaan minun nykykyvykkyydelläni.  Kommenttejakaan ei kukaan lukija ole siihen innostunut tekemään. Joko se oli asiaansa perusteellisesti selkeyttävä tai niin tylsä, ettei sitä kukaan edes lukenut.  Kenties se oli johtopäätöksiltään niin ilmeinen, ettei se haastanut ketään olemaan eri mieltä.

Yhden asian se vuosien takainen pohdintani kuitenkin hoiti kunnialla. Sain tavoittelemani rauhan ja selkeyden käsitykseeni  sellaisesta ystävyydestä, jonka sisällön olen itselleni määritellyt, jota arvostan ja haluan.  Hyvää kannattaa tavoitella, vaikkei saavuttaisikaan. Minusta on tärkeätä, että tiedän millainen se on, jos sen kohtaan.

Kohtasin syksyn kirjamessuilla hyvän kirjan jonka ostin yhdellä eurolla. Tekijän nimi kertoi minulle selaamatta, että se on varmasti paneutumisen arvoinen. Kirja on Kai Vakkurin kirjoittama Aika, ajan lyhyt muistikirja. Lukusuunnitelmassani oli silloin pitkä jono, joten lainasin sen välittömästi ystävälleni ja toivoin hänen käyttävän huomiokynää lukiessaan. Kirja palautui minulle aikanaan.
Olin eilen menossa venemessuille ja otin sen junalukemiseksi.  En muistanut kirjan jo tekemää lukukierrosta ja kauhistuin aluksi siitä, että sen joka kappaleessa oli huomiovärin korostamia tärkeitä ajatuksia joita merkintäjä en muistanut tehneeni. En aluksi tajunnut, etten ollutkaan se, joka oli löytänyt sieltä elintärkeitä pohdinta-aiheita.  Oletin ehkä jo alkaneen alzheimerini tehneen minulle sen tepposen, että olin unohtanut jopa tärkeäksi kokemani lukukokemuksen. Merkinnät osoittivat selvästi, että lisäpohdittaviksi merkityt kohdat vastasivat omia tarpeitani ja huomioitani.

Aikani asiaa ihmeteltyäni muistin kirjalle sovitun käyttökierroksen ja oikein hyvilläni luin sen sitten paluumatkan aikana huolellisesti loppuun asti. Tein siihen toisella värillä omat lisähuomioni.  Nyt se on lähes lukukelvoton, sillä se on niin täynnä värejä, merkkejä, painotuksia, ajatuksia ja huomioita.  Mutta se teki tehtävänsä hyvin ja perusteellisesti. Ymmärsin sen tärkeästä sisällöstä aivan ratkaisevasti  enemmän, kuin mitä olisin oppinut, jos olisin lukenut sen pelkästään yksin.  Löysin yhden uuden syyn olla kiitollinen ajattelevista ja tuntevista ystävistäni.

MJK



lauantai 4. helmikuuta 2017

Homeen hajua vai ikuisia arvoja ?



Pari ajankohtaista tapahtumaa sai aikaan syyn kirjoittaa jälleen mieltäni edelleen askarruttavista  asioista.   Eräs valokuvaustyyliltään omaperäisimmistä ystävistäni ja alamme ikoneista, taiteilijanimellään Lady Ostapeck tunnettu, Suomea syvästi rakastava valokuvaaja, kuoli amerikkalaisessa saattohoitokodissa  suomalaista musiikkia viimeiset hetkensä kuunnellen. Hän menehtyi pitkälliseen syöpään toissapäivänä, muutamaa  päivää ennen 99 vuotissyntymäpäiväänsä.    
Ladyn varsinainen Viktoriaanisen tyylin muotokuvaajaura alkoi varsinaisesti vasta hänen jäätyään eläkkeelle muotokuvaretusoijan työstään muutamia vuosikymmeniä sitten.Yksi omanlaisensa muotokuvauksen perinne sammui todennäköisesti hänen mukanaan, ainakin toistaiseksi. R.I.P. 

Tänään  4.2. 2017  vietetään lisäksi Maailman syöpäpäivää. 

Omien vanhempieni hienoista ja aikaa kestävistä pohjoisikkunavalon hääkuvista tulee aivan pian sata vuotta. Omasta ammattilaiskouluttaja aloituksestani  on nyt tasan 50 vuotta.  Kaikki  kaupallisen valokuvatuotannon tekniset tuotantovälineet, tallennusmateriaalit , viimeistelymenetelmät, kuvien sekä käyttö- että julkaisutavat ja niiden visuaaliset tyylilajitkin ovat sen kuluessa vaihtuneet. Useammankin kerran.

Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut, eikä tule sitä tekemäänkään seuraavankaan 50 tai 100 vuoden aikana.  Se on puhtaan valonkerronnan  käyttötaito. Sitä ei ole matka luonnonvalosta ledeihin ja lasereihin horjuttanut mihinkään suuntaan. Ei liioin valaisinten lukumäärän muutos yhdestä ikkunasta tai auringosta, tämän päivän  elokuvatuotannossa käytettyihin satojen Dedojen  tai  satojen  tuhansien ledien paneleihin.  Siinä puhtaan ja kauniin valokerronnan tyylikkyydessä, joka näkyy kohteen kontrasteissa, muodoissa ja pääaiheen erottuvuudessa epäolennaisesta kuvan osasta.  
Siinä  ei näy tänään eikä tulevaisuudessakaan mitään peruseroa valokuva syntymäajan, noin 180 vuotta sitten nähtyihin oman aikansa mestariteoksiin.

Siksi toistin jatkuvasti jo 1960 luvulla oppilailleni, heistä vielä elossa olevat  muistavat sen varmasti, että kaikki muu tulee heidän ammatissaoloaikanaan varmasti muuttumaan perinpohjin, paitsi valon ymmärrys ja sen estetiikka.  Joten sen sisäistäminen on opiskeltaessa ammattikuvausta keskeistä, 
sillä kaikki muu on väliaikaista. Myös toista ennustettani painotin  jo silloin heille jatkuvasti;  valokuvaus, painotekniikka, liikkuva kuva  ja visuaalinen suunnittelu tulevat varmasti sulautumaan  aikanaan yhdeksi kokonaisuudeksi. Siksi tulevaisuutensa  varmistaa haluavien on syytä opiskella jokaisesta niistä kaiken saatavissa olevan osaamisen.  
Tämän päivän tilanne näyttää, kuinka sekin on todentunut. Toisten iloksi, toisten kauhuksi.

Nämä  nykyiset tekniset lisävempaimet,  piirtopöydät, radiotriggerit, akkukompaktit ja, 
nyt viimeisimpänä, kaiken maailman mielikuvitusasustepropsit ja kännykkäappsit ovat, 
surullista kyllä, johdattaneet valtaosan valokuvaajiksi tänään itseään  nimittävistä niin kauas tämän ilmaisutavan sille luonteenomaisilta ja tyylikkäiltä alkulähteiltä, etteivät he enää edes tunnista valon perustavaa merkitystä kuvan laadulle.  Puhumattakaan siitä, että huomioisivat edes sen keskeisimmät ajattomat periaatteet valaistusta rakentaessaan.

Missään tapauksessa en hyljeksi noilla trendi- ja bittiväännöillä työskentelyä, se on tänään joissakin toimeksiannoissa jopa välttämätöntä. Eletty historia vain on osoittanut, etteivät nämä kulloinkin vallalla olevat  trendipäiväperhoset lennä edes yhden valokuvaajan ammattiuran vuosia, vaan korvaantuvat aivan toisilla noin 20-30 vuoden syklillä. Hyvä niin. 
Hyvä myös, että kaikki kerran opitut taidot jäävät aina osaksi seuraavan trendin ilmaisua.

Koska minulla ei ole mitään tarvetta käännyttää ketään minkäänlaiseen vanhaan puritaaniseen valouskontoon, tai  itse valitsemastaan sekoiluvalosaasteesta pois, totesin, että minun kohderyhmäni on edelleen ne  ammattilaisporukoihin järjestäytyneet valokuvaajat, joita jo vuosisatainen ja saman lisää kestävä ikuinen valotyöskentelytyyli vapaaehtoisesti kiinnostaa.  Ja joille ei tarvitse ensiksi selittää kameroiden tai edes lamppujen perusominaisuuksia. Heille kunnon visuaalinen valokivijalka on varmin ammtillinen henkivakuutus, minkä kuvaaja voi hankkia. Mutta joka valtaosalta tämän päivän trendikuvaajilta on jäänyt oppimatta.  Heidän kuvistaan nähtynä.

Pohdin huolella myös, josko olisi vielä fyysisesti mahdollista järjestäytyneille kuvaajille, siis  esim. SAVin jäsenille ja erityisesti mahdollisille uusille koejäsenille, että  päättäisin tehdä vielä kerran  oman kouluttajaurani 50 v. juhlakierroksen osin samoissa valaisuteemoissa, kuin ensimmäisen ammattilaiskurssisarjani.  Sen tavoite lähes puoli vuosisataa sitten, oli havainnollistaa väriin siirtymisen keskeiset ammatilliset valaisumuutokset  kentän olosuhteissa ja silloinen toteutusmuoto oli kierros kaikissa SAV;n jäsenyhdistyksissä. 

Siihen liittyi silloin ja edelleenkin kouluttajan suuri eettinen kysymys, vahvistetaanko niitä, jotka ovat jo osoittaneet oman kykynsä ja tahtonsa realistiseen ammatilliseen kasvuun.
Vai sijoitetaanko resurssit  ”lähetystyöhön”, jossa hyötysuhde on pomminvarmasti huono ja väärinymmärrykset todennäköisin  päätuotos.  Johtuen sellaisen kohderyhmän täydellisestä heterogeenisyydestä ja epärealistista  toiveista.  Joita satu-unelmia ruokitaan entisestään markkinatalouden lyhytkestoisella lupaushötöllä.  Sillä, että vain ostamalla alennustuotteen erikoistarjouksesta, ikuinen onni on heti plakkarissa.  Tässä tapauksessa siis kuvaustaitoja, joiden auttavankin ammatillisen perusosaamisen sisäistämiseen kuluu vuosia.
Olen kohdannut, kipeästi jälleen, tämän asialleen elävän kouluttajan keskeisen ristiriidan. 
Sen, jonka olin jo luokitellut minua enään velvoittamattomaksi.  Omaksi velvollisuudekseni en sitä enää otakaan, kenties kuitenkin mahdollisuudeksi ja etuoikeudeksi. Jos omat voimani ja ajankäyttörajoitteni vielä mahdollistavat  tällaisen  valokierrosponnistuksen.

Alueellisten yhdistysten sijaan saattaisi löytyä nyt ajatonta valokuvallista laatua arvostavia paikallisia studioita, joissa intiimin noin 5-10 kuvaajan voimin viettäisimme iltapäivän ja illan klassisan, ajattoman ja  yksinkertaisen valaisukivijalan yhteisissä pohdinnoissa ja havainnollistamisessa.  Sellaisen valoajattelun ytimessä, joka ei tule ennustettavissa olevassa tulevaisuudessa, eikä missään kulttuurissa koskaan menemään muodista.  Ja jonka sovelluksia ei tarvitsisi hävetä kenenkään edessä.  Valopäivän ilman mitään lupausta osallistujille, että sen kertaaminen ja edelleen kehittely ratkaisee kaikki muutkin ammatilliset pulmat.  Riittävästi verta hikeä ja kyyneleitä kun olisi jo valmiiksi osallistujien  ammattikokemustaustassa, ennen kuin minkään heidän töissään jo käyttämiensä valaisutyylien puhdas sujuminen on kehittynyt automaatioksi omassa selkäytimessä ja omassa studiossa.

Todellisille  valon  ammattilaisille se juuri taitaa olla yhteinen kokemus ja ominaisuus.


MJK



sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Minulla on klassinen kitara.....





Ostin sen yli puoli vuosisataa sitten. Sen valitsi soitto-  ja kitaroiden rakennustaitoinen ystäväni useista käsintehdyistä ehdokkaista. Hinta ylitti sen hetkisen kuukausipalkkani. Ostin sen yksilön siksi, että ystäväni sai minut vakuttuneeksi, että huonoilla välineillä on mahdotonta oppia hyväksi millään alalla. Myöhemmin opin, että hyväkään väline, ilman intohimoista aikapanostusta sen hallitsemiseen, ei ole edes alku minkään asian syvälliseen osaamiseen. Soittajaa minusta ei siksi tullut. Mitä nyt musiikin perusteet tuli hahmotettua.
50  seuraavaa vuotta ajankäyttöni painottui aivan muuhun.  Kitara pysyi matkassa, nyt jo paljon kolhuja saaneena, kuten isäntänsäkin, sen harhakäsitykseni turvin, että oletin eläkeiällä olevan toisenlainen ajankäyttösuhde. Joka ei  osoittautunut sekään todeksi.

Mennyt  vuosi 2016 oli yksi taipaleeni väsyttävimmistä. Kumpa jonain aamuna olisin herännyt ilman kipua ja todennut itseni kuolleeksi, tuli toiveena mieleeni useammin kuin kerran.  Huhtikuusta lähtien kaikki voimani  kuluivat päivittäisten pakollisten ja/tai merkityksellisten psykofyysisten suorittamisten läpäisemiseen.  Niin oma kirjoittaminen kuin kuvaaminenkin ja  myös lukeminen on jäänyt voimien puuttuessa minimiin.  

Joulun aika mahdollisti minulle leporauhaa usean tiedon päivittämiseen ja pohdintaan.  Rakastan edelleen kirjaimia, ääniä ja kuvia. Erityisesti, kun ne ovat oikeassa järjestyksessä.  Aikaresurssiani lisäsi myös, että kahden vuoden täysiaikainen aktiivinen päivystys ammattikuvaajien tavoitteellisessa valaisupajaprojektissa päättyi. Tuloksiltaan hyvin hedelmällisenä, jos sitä arvioidaan vain ulkopuolisten antamina ammatillismuodollisina tunnustuksina, palkintoina ja arvoniminä.  Ryhmälleni ennen näkemätön saalis erilaisia kansainvälisiä menestyksiä ammattilaisten kisoissa. Siis suhteessa maamme kokoon ja osallistujien määrään.  Mutta.

Kolme viimeisintä viikkoa läppäri sylissä ja radio/tv  auki on antanut minulle riittävän päivityksen suomalaisesta kuva- ja viihdeäänimaailmasta. Esimerkkinä vuodenvaihteen juhlan taltiointi TV 1:ssä Kansalaistorilta. Suomalaisen kulttuurin koko laaja kuva. Sektorista riippumatta. Siis myös politiikka, koulutus, liike-elämä ja urheilu mukaan lukien. Tähän on ilmisesti nyt tultu, tahdoimme tai emme.

Tapahtuman ennakkomainonta oli täynnä katteettomia ylisanoja. Ohjelman leijonanosa oli vierailla kielillä maamme 100 vuoden itsenäisyyden kunniaksi ja siitäkin suurin osa musiikin nimellä myytyyn meluun hukuttaen. Osa  mainosten lupaamista ”maan nykyisistä huippuartisteista” oli never heard tai olipa kerran valikoimasta. Musiikin ajallinen valtaosa meloditonta tasarytmistä hakkaamista, josta siitäkin jäi tajuntaan vain monotoonisuus, jos sulki silmänsä visuaalisen saasteen sadoilta värivaloilta ja savugeneraattoreilta.  Ilman niitä valtaosa muusta sisällöstä olisikin kadonnut omaan olemattomuuteensa. Jota  ne kyllä sitten tavallaan korostivat. Pääministerin tervehdys herätti enemmän myötähäpeää, kuin rohkaisua.

Koko tapahtuma oli todella selkeä pelkistys maamme tämän päivän arvoista ja työskentelylaadusta. Surullisinta minusta oli se, että juuri tällainen sekameteli ilmeisesti tarvitaan tarjolle 60 000 katselijan vetämiseksi paikalle ja yli miljoona ruutujen ääreen. Hyvin ristiriitaisin tuntein koin myös muusta sisällöstä täysin poikkeavan, tekstityksen mukaan kansansävelmän, Kalliolle kukkulalle.  Syytä Chydeniuksen syrjäyttämiseen sen säveltämisisyydestä en oleta muuksi kuin nykyohjelmien laaduttomuudeksi. Josta muuten Baltic Heroes on laivaharrastajalle äärimmäinen esimerkki. Ainoa näkemäni jakso siitä riitti minulle hyvin. Äänestämällä itse on kuitenkin mahdoton nykymenoon vaikuttaa.

Koska  pari nyt päättynyttä vuotta olen ollut täysipäiväisesti ammattivalokuvaajien yhden pienen ryhmän taitokentän silmänä ja korvana, minua kiinnosti nyt erityisesti muualla  maamme kuvaajakentällä tapahtuneet muutokset. Siksi surffailin monilla hakusanoilla kotimaisen kaupallisen valokuvan moniarvoisessa maailmassa. Katselin ajatuksella alamme yhteisöjen ja yli parinsadan kaupallisen kuvantekijän nettisivut. On varmasti monia tapoja pahoittaa mielensä, mutta se on minulle yksi varmimmista. Luonnollisesti en kaipaa lisää negatiivisia kokemuksia, mutta mahdollisen muutoksen toimenpiteiden on lähdettävä realistisen todellisuuden hahmottamisesta.  Alan ”uskonpuhdistukseen” en pysty enkä halua, mutta  selkeä tarve siihen mielestäni olisi.  Enkä tarkoita sillä pelkkää vanhaan palaamista.

Meno erityisesti järjestäytymättömällä kuvaajakentällä muistuttaa nyt  jo täysin edellämainitun juhlan kaavaa. Paljon melua tyhjästä ja käsittämätöntä huonosti tehtyä visuaalista koristelua sisäisen tyhjyyden sekä ammatillisen laaduttomuuden peittämiseen. ”Huippuammattilaisiksi” itsensä sivuillaan luokitelleen enemmistön  kaupallinen verbaali-ilmaisu on entistä enemmän kääntäen verrannollista heidän osaamiseensa.  Poliitikkojen nykyiseen tapaan, suoranaiset valheelliset lupaukset ja katteettomat takuut  täyttävät sekä yksittäisten kuvaajien sivut että, ikävä kyllä, myös joidenkin heitä edustavien yhteisöjen tiedotustoiminnan.  Vai mitä olisi ajateltava esimerkiksi  sellaisesta  hyvin tuoreen suomalaisen valokuvaajayhteisön otsikkotason väittämästä , että heidän kauttaan on jo kulkenut valokuvaajille noin 8 miljoonan euron tarjouspyynnöt.  Ja jolla yhteisöllä on lähes 4000 tyytyväistä asiakasta Suomessa.  Hieman kiinnostaisi, miten tuo luku on todennettavissa yhden yksilön tarkkuudella, kuten heidän sivuillaan ilmoitetaan. Kun sama yhteisö tarjoaa pienen Eteläsuomen paikkakunnan paikallista muotokuvaajaa etsivälle 119  muotokuvaukseen ”erikoistunutta” tarjouspyynnön kohdetta, joista kaukaisimmat asuvat Lapin perukoilla.  Eikä yksikään heistä ole kyseisellä paikkakunnalla yritystään hoitava kokenut muotokuvaaja.

Nettihuijauksia ei teekään siis vain ulkomaalaiset  hakkerit. Siinäkin olemme omavaraisia.  Siinä emme ole, että kunnollista kuvaustyötä olisi tarjolla kaikille siitä maksamaan pystyville kohtuullisella etäisyydellä heidän kodistaan tai toimipisteestään.  Vaikka netin mukaan edellä mainitun yhteisön paikkakuntakohtaisten kuvaajien listassa esiintyi samoja valokuvaajia jokaisella listassa olevilla  kymmenillä paikkakunnilla Helsingistä Ouluun ja kaikkialla sillä välillä.  Kuten myös jokaisen listassa mainitun  kuvaussektorin suvereenisti hallitsevia mestareitakin.  Outoa minusta vain on se, ettei näitä ”huippulahjakkuuksia” juurikaan löydy  alamme järjestäytyneistä kansallisista eikä kansainvälisistä ammatillisista järjestöistä, eikä todella useita heistä y-tunnuksien luetteloistakaan.  Verotiedoista puhumattakaan.  Jopa koulutusta kuva-ammattilaisille on tarjolla saman luotettavuustason yrittäjiltä.

Puhevapauden nimissä saa täällä rangaistuksetta väittää omasta osaamisestaan mitä sielu sietää, ja valokuvaajat ovat edelleen niin uusi ammattikunta, että siihen ei ole ehtinyt muodostua työn laatua arvioimaan pystyvää ostajakuntaa. Erityisesti nykytilanteessa, jossa muutaman satasen sijoituksella on ostettavissa välineistö, jolla asiaa tuntematonta asiakasta voi johtaa harhaan. Saman tasoinen kitaransoittaja kuolisi keikkojen puuttuessa nälkään, väittäisi hän soittotaidostaan mitä tahansa. Eikä hän saisi yhteiskunnaltamme minkään tason katteetonta  ammattitutkintotodistustakaan.

Tästä tulemmekin takaisin otsikon aiheeseen.  Musiikin nykyiseen myyntisekameteliin on ehtinyt vuosistojen kuluessa muodostua normisto, jolla soittamisen osaaminen on sekä arvioitavissa, että tarvittaessa mitattavissakin. Teknisin välinein voidaan sävelpuhtaus, soittimen vireessä olo ja esiintyjän nuottien seuraaminen osoittaa jopa mittarein oikeaksi tai vääräksi.  Sävelmän kauneuteen, soittajan ilmisutapaan ja eläytymiseen tai sen osumiseen kuulijansa  yksilöllisiin toiveisiin  sekään ei luonnollisesti anna  tuomiota.  Mutta antaa kuitenkin kohtuullisen luotettavan kivijalan ammattitaitoa ja ammattimuusikon työn kaupallista ostokompetenssia arvioitaessa.

Valokuvaajakentältä ja parilta muultakin kuvatuotannon alueelta tämä perustava kriteeristö puuttuu vielä kokonaan.  Kuvaajien nettisivustoilta pääteltynä.  Minusta  selitykseksi ei riitä, että kysymys olisi niin paljon monimutkaisemmasta ilmaisumuodosta kuin musiikki.  Senkin rajattomassa genremäärässä on kuitenkin se yhteinen nuottien kivijalka, jota saa seurata, jos osaa, tai rikkoa ihan kykyjensä ja tarpeensa mukaisesti.  Mutta se ei siitä mihinkään horju. Eikä sitä osaamattomalle ole pitkää ammatti-ikää ennustettavissa.  Kaupallisesta  toimeentulosta puhumattakaan.

Valokuva-alaa nyt kouluttajakin tasan 50  vuotta tarponeena, olen myös nähnyt kymmenien ”kuvaajagurujen” pelkkien genrepohjaisten  osaamistähdenlentojen  syntymisen, uhon ja tuhon. Mutta en ainoankaan  kunnolla rakennetun valoammattitaidon puurtajan.  Kenties heidän juorupalstanäkyvyytensä on ollut tähtikuvaajia rajoitetumpaa, mutta sopeutumiskykynsä ajan ja työskentelytapojen muutoksiin ja liiketoimintansa kehittämisvarmuuteen koko ammattiuransa mittainen. N. 30-40 vuotta nykyisillä eläke-ehdoillamme.  Siksi minua kauhistuttaa se valokuvallinen sekametelikuvasaastekauppa, jota järkyttävillä valheellisilla ylisanoilla siellä kaupataan. Hyvien kuvien esittämisen sijaan.

Valokuvassa, kuten musiikissakin, on tilaa kyllä varmasti kaikenlaisille genreille ja henkilökohtaisille muista poikkeaville valonäkemyksille, vaikka ne perustuisivat samaan klassiseen valon tekniikan ja luonteen osaamiseen ja ymmärrykseen. Ei siihen silloinkaan sisälly minkään valaisutyylin tai viimeistelytavan noudattamisen henkilökohtaista velvoitetta.  Se antaisi kuitenkin jonkinmoisen suojan nykyistä, mitään osaamattomien, diletanttien ryntäystä vastaan.  Jonka mahdollistaa nykyinen kamerateknologia.  Sen suunnitteluperusteena kun on nimenomaan, että automaattiasennolla syntyy toisinnettavissa oleva kuva, ilman että kuvaajalla on minkäänlaista käsitysta valojen laadusta, tehoista, kontrasteita, luonteesta, kerronnasta…. kuvasommittelusta puhumattakaan.  Ja jokseenkin missä kuviteltavissa olevassa olosuhteessa tahansa.

Tuloksena on siis nykytilanne, kuvia otetaan ja levitetään, myös maksusta ja tilattuina,  enemmän kuin koskaan ennen, mutta  niiden visuaalinen likaisuus pilaa laaja-alaisesti kaikkien käsityksen arvokkaasta, kauniista ja hyvästä.  Sen, mitä kuvataiteeksi  on totuttu mieltämään. Viimeistelyn tälle tuholle antaa sitten eduskunnan kyselytunnin tasoinen verbaalinen asioiden sotkeminen. Joka ylittää moninkerroin sen kliseevertauksen mustan myymisestä valkoisena.

Lainatakseni jälleen kulunutta lausetta ”minulla on unelma”, haluaisin vielä eläessäni kokea myös sen näyn, jossa synnytettäisiin yhtä puhtaita kuvia kuin oikea kitaravirtuoosi pystyy synnyttämään kauniista melodisesta sävellyksestä yksinkin.  Kuvia vaikkapa kitarasta.  Ja vaikkapa mustavalkoisinakin.  Sellaisia joiden kerronta perustuu puhtaasti valon ja varjon esteettiseen ja kertovaan hallintaan ja niiden synnyttämään valööritaiteeseen soittimen jaloilla muodoilla, pinnoilla ja kiilloilla.  Yksikertaisia valollisia kuvia hienosta ihmiskäden ja taiteen perinteen synnyttämästä  mestariteoksesta ilman kyseisen instrumentin sijottamista esimerkiksi avaruuteen tai rannan  tyrskyille, ilman sen päällystämistä serpentiineillä ja glitterillä, ilman sen pukemista vaikka  viuluksi ja ilman sen tappamista kymmenestä suunnasta paahtavilla värivaloilla savun seasta tai sen puukylkeen digitaalisesti lisätyistä raunioista.  Haluaisin ihailla yksinkertaista visuaalista todellisuutta, joka  minulle ylittää moninkertaisesti liian moniin tämän päivän kuviin pesiytyneen valottoman ja taidottoman roskaläjäkokoelman.

Ihminen ilman unelmaa on kuollut. Minä en siis vielä ole.

MJK












lauantai 26. marraskuuta 2016

"Mitä isot edellä" huijausten luvattu maa(ilma).



Black Fridayn ylipursuava mediarummutus kiinnitti huomioni lukuisiin muihinkin vedätyksiin, joita liikkuu erityisesti netissä lisääntyvällä frekvenssillä. Euron Iphoneja, Samsungin  Galaxyja, Talvivaaran ihmeitä, Guggenheimin kulttuuriarvoja, vaalilupauksia, hallitusohjelmia, Meksikon muureja…..   Kukaan ei niihin usko, mutta ne saavat täysipäisetkin ihmiset toimimaan toisinaan kyseisten bullshit viestien liikkeellepanijan suunnittelemalla tavalla. 

Noista maailman laajuisista huuhaalupauksista on jo kirjoitettu liikaa.
Minulle riittää rajattomasti ihmettelyä oman kontaktialueeni ja elinympäristöni uusissa katteettomissa vedätyksissä. Toisinaan tilanne on se, että itse tuote on ihan kelpo tavaraa, mutta lupaukset sen saamiseksi tai sen hankkimisen vaikutukset ostajan elämään, menevät kaiken todellisuuden ulkopuolelle. Ihmisillä tuntuu olevan valtava halu, tai ehkä taustalla onkin laiskuus, uskoa ilmaisiin lounaisiin ja Joulupukkiin.

Digtaaliteknologia on muuttanut lukemattoman määrän eri ammattien  käytänteitä ja poistanut  säännönmukaisesti työt uusiin virtauksiin sopeutumattomilta.  Niiden joukossa lukuisilta valokuvaajilta, ryhmältä jonka elinolosuhteet tunnen muita ammatteja syvemmin.  Kuluttajalaatuisen  ja
–hintaisen digikuvauskaluston kehittyminen käsittämättömän suorituskykyiseksi,  on luonnollisesti pienentänyt yksityisten ostokuvamarkkinoita aivan radikaalisti. Kuten on tehnyt yrityskuvausten puolella myös niiden harveneminen, isojen sulauttaessa itseensä pienemmät kilpailijansa.  Ainoa edelleen kasvava ammatillisen kuvantamisen sektori lienee turvallisuuspuolen, arkistoinnin ja tieteen sovellukset.  Luonnollisesti näppäilymuistokuvien jatkojalostusvälineistön lisäksi.

Tämä kehitys on tuonut valokuva-alalle muutaman uuden harhan, jota erilaiset vedättäjät lypsävät suruttomasti ja vastuuttomasti. Muun työn puuttuessa kuvaamisen kouluttamisesta on tullut yhä useamman  sekä pätevän että, ikävä kyllä, ammatillisesti  kuvaustaidottomankin,  toivottavasti väliaikaiseksi jäävä, tulonlähde.  Boomin aloitti peräti valtiovaltamme, myöntämällä jokaiselle oppilaspulassa kituvalle  perämetsien koululle  kaikki mahdolliset tutkintoluvat ja määräämällä tutkintovaatimukset sekä arviointiasteikot  sellaisiksi, joiden mukaan lähes jo opiskelijaksi ilmoittautuminen riitti myös muodollisen pätevyyden hankintaan.  Ja tuloksena  on satoja  uusia,  mutta kelvottomia, ”ammattilaisia”.  Valokuvataidepainotteisen muun , jo perinteisen, valtavan ylikoulutuksen lisäksi.

Siihen, ammattimielessä, harhaan ja katteettomaan ennusteeseen perustuen, että maailmassa kuvantekijöiden tarve ja käyttö lisääntyy koko ajan, alalle koulutusta on nyt rynnännyt tarjoamaan koko ajan kasvava joukko kaikenlaatuista pikkuyrittäjää mitä mielikuvituksellisimmilla  tuloshoukutuksilla. Koulutusyrittäjiä, joiden lahjakkuus kukkii vain  tuotteensa katteettomien ylisanojen viljelyn puolella.  Aidoilla politiikan ja vaalitaisteluiden sekä epäkuranttien roskatuotteiden perustekniikoilla.  Se haavemaailma, että kun ostat heti ylihintaan tikkuaskin kokoisen silikoniläpykän, olet  välittömästi huippuammattilainen laatoituksen  alalla, on nyt selkeästi vallannut koulutuskentänkin.  

Tarjolla on jo parin päivän koulutuksia  joka sektorin valokuvaajamestariksi. Ja kaikkiin muihinkin visuaalisiin ammatteihin. Luonnollisesti poskettomaan hintaan.  Eikä vieras ole enää tilannekaan, jossa  osaamismestaruuden varmistavan diplomin saa sillä, että sanoo käsipäivää ”ulkomailla useasti palkitulle  lahjakkuudelle”. Tai ostaa  oikeuden käväistä hänen videosaitillaan, ilman edes sitä käsikontaktia.  Sellaisen ”opiskelun” nimittäminen ”mestariluokaksi” näyttää muodostuneen jo vallitsevaksi käytännöksi digikuvien  genressä maailmanlaajuisestikin.  Niin muuttuvat sanojen perinteiset sisällötkin, jos siten voi tienata enemmän tyhmiltä.

Olen edelleen sitä mieltä, että poikkeavaa tietotaitoaan  saa sekä jakaa, että elinkeinonaan myydäkin, mutta sen harhan rahastaminen, että asiakkaalla, maksamalla muutaman päivän kuunteluoikeudesta, on heti edellytykset olla työelämässään verrattavissa vuosikausia ja tuhansia hikitunteja vaatineeseen osaamiseen,  on kyllä täydellista huijausta.  Lisäksi sen seurauksena alan työelämään  loikkaa edelleen kasvava massa muun ammatin ”elintasopakolaisia” joiden edellytykset selviytyä harhaan johtavien koulutuslupausten jäljintä ovat olemattomat.  Se johtaa vain työttömien valokuvaajien määrän kasvuun ja yhä uusien ”kouluttajien” ilmestymiseen haaskalle.  Mikä seuraava ala pystytään pilaamaan ammatillisesti yhtä totaalisti ja vielä yhteiskunnan suojelemana.

Allekirjoitan edelleen silti myös sen, että todella päteviä, ahkeria ja luovia  valokuvaajia mahtuu työelämään hyvin edelleen, mutta heitä ei synny  näillä instant menetelmillä ja  katteettomilla myyntiväittämillä.

MJK