perjantai 31. joulukuuta 2010

1.vuosi ilman juoksuaskeleita.....

1.     
         
Joulupäivänä 2009 olin sen syksyn ensimmäisellä kunnon lumityöurakalla. Enemmän sisulla ja voimalla kuin järjellä. Paljon ja kauan pakkasta, lunta ja ylämäkeä. Aamulla sitten odottikin sydänambulanssi ja leikkaussali. Onneksi vain muutama minuutti kotoa. Keskussairaalan sydänosasto osasi hommansa.  
Yli 900 vuosittaisen sydänleikkauksen rutiinilla.  Joten kokemuksia on nyt kertynyt yhdestä lisävuodesta laina-aikaa. Aikaisempien sydänoireiden jälkeen, jo muutaman vuosikymmenen, olen aina saanut  kotiutusmääreeksi ”ei rakenteellista vikaa”, mutta syytä olisi kuitenkin hidastaa rasitusta.  
Johon minä vastasin aina typeryyttäni; on kestettävä, jos on minun sydämekseni ryhtynyt.
Vasta nyt tajusin olleeni aina väärässä. Ja aloin pakosta opetella  sydämen ehdoilla elämistä.
Eli pelaamista niillä korteilla, jotka on saanut. Havaintoja kuluneesta vuodesta:

En ollut koskaan tajunnut sitä valtavaa rasituseroa tasamaan ja ylämäkien välillä. Sekä sananmukaisesti että sisällöllisesti. 
Tarvittavaan rytmi- ja asennemuutokseen meni muutama kuukausi.
Valintoihin, kuinka toimitaan silloin, kun vastamäkeen kulkua ei voi valita. Samoin sen oppimiseen, että uusien ongelmien ratkaisuun on käytettävissä vain äly, tunne, sekä tarkka tilan ja tilanteen kuuntelu kaiken tasoisen voimankäytön tai kovan tahdon sijaan. Päivittäinen muistutus  siitä löytyy edelleen kotini lukuisista portaista,  joissa kulkemiseen tarvitaan nykyään aikaa ja suunnitelma. Kuinka monta kertaa päivässä, ja missä kohdissa levättävä noustessa. Opettaa paljon harkitsemista, mikä on kiireellistä 
tai tärkeätä kulloinkin.

Ajankäyttökin on saanut uudet mittasuhteet ja kriteeristön, usein myös keskeisen merkityksen.  Tuntien sijaan kaikki päivät  ja yötkin rytmittyvät nyt lääkeaikojen, verikokeiden ja painemittausten mukaan,  kuukaudet  leikkausjonojen, vuodenajat  niihin ajallisesti ja fyysisesti mahdollisten projektien mukaan.  Itse asiassa usein paljon kelloa ja kalenteria mielekkäämpi sisällöllinen jako.

Koko aikakäsite on saanut aivan ratkaisevasti joustavamman ilmeen.
Asioihin, joihin käytin ennen puoli päivää, en saa enää valmiiksi viikossa, joskus en kahdessakaan. En tosin ole huomannut siitäkään lopputulosta ajatellen olleen mitään ratkaisevaa haittaa, pikemmin päinvastoin.  Tilanteessa, jossa huomiseenkin jaksaminen on usein varsin epävarmaa,  kesken olevat tekemiset antavat ehkä tarpeellista lisäpotkua seuraaviin päiviin kurkottamisiin. Ainakin ratkaisevasti enemmän tuumimisaikaa. 
Tämä  suunnitelmallinen projektien tarkoituksellinen kesken pitäminen oli minulle vuosikymmenet tuttua jo ennestäänkin, erona on nyt , etten voi sitä enää vain tavoitteellisena menetelmänä valita, mikä on siis nyt valtava helpotus. Nyt se on osa luonnollista minua.

Tärkein oppi minulle kuluneesta vuodesta liittynee luopumisen käsitteen selkeyttämiseen ja sen harjoitteluun.  Tässäkin suhteessa meillä länsimaisilla on vielä paljon oppimista idän uskonnoista, ainakin jos uskomme etsivämme mieleemme rauhaa ja harmoniaa.  Eräissä itäisissä filosofioissa uskotaan kärsimyksen ja levottomuuden olevan vain halun seuraamuksia, joten suurista haluista luopuminen vapauttaa myös niistä. Oman harjoitukseni perusteella uskon tuohon aika vahvasti.  Se ei kuitenkaan tarkoita tavoitteistaan luopumista, vain niihin sidotun halun käyttämän energian hyödyntämistä toisin.  Minulla on edelleen työn alla kuluneena vuonna etenemättömät veneprojektit, vaikka en tiedäkään milloin ne valmistuvat, enkä ahdistu sen tiedon puutteesta. Tällä hetkellä riittäisi hyvin, että yksi niistä kelluu ja toivottavasti kulkeekin 29.7.2011. Mutta jos ei, aina on vielä joku ratkaisu. Rauhallisella harkinnalla, ei pelkällä tahdolla.

Tällaisena tyypillisenä suorituspainotteisena suomalaisena minua ahdisti todella voimakkaasti viime syksyyn asti oman kaiken tasoisen oman suorituskykyni putoaminen huimasti alle itseltäni edellyttämäni tason.  Fyysisten suoritusrajoitteiden lisäksi en oppinut enää haluamallani nopeudella uusia tietokoneohjelmia, en jaksanut lukea aloittamiani kirjoja, en saanut aikaan riittävästi käsin tuotettavia esineitä, en kestänyt omia enkä lähimmäistenikään joskus puutteellista käyttäytymistä kipuilematta. 
Enkä myöskään löytänyt itselleni, enkä itseni ikäisille ja joskus kuntoisillekin kanssaeläjillekään yhteiskunnallisesti tarkoituksenmukaista merkitystä.  Syyskuussa eräs viisas ystäväni kehotti minua jäsentämään kokemaani ja näkemääni lisää vain rakkauden käytön ja ymmärtämisen viitekehyksestä ja käyttäytymään sitten sen mukaan. Onneksi uskoin.

Tyypilliseen tapaani aloitin tunnollisesti lukemalla pohtien ja alleviivaten useita sellaisia rakastamiseen liittyviä kirjaklassikoita, joissa tätä aihepiiriä on käsitelty analyyttisesti ja myös joskus kansantajuisesti. 
Osa kiersi samaa sataan kertaan kynnettyä peltoa, osa hukutti tiedon sivistyssanoihin ja –käsitteisiin.  Itselleni ja omalle ruohonjuuritajunnalleni todellisella käytännön tasolla hyödyllisimmäksi nousi selkeästi  jo edesmenneen ajattelijan Olavi Tähtelän kaikkea kaunokirjallista ja käsitesnobbailua  välttäen  kirjoitettu ”Rakkauden kolme voimaa”  jota ainakin Aulikki Tähtelä edelleen myy omakustanteena. 
Olen senkin lukenut jo aikaisemminkin muutamaan kertaankin, mutta nyt vasta näytti olevan minun aikani  sen useat keskeiset kohdat tajuta ja ymmärtää soveltaa niitä käyttöön kaikella omalla nykyisellä kyvykkyydelläni.
Vaihtelevin tuloksin, mutta edelleen lannistumatta.

Mitä nyt 1 vuotiaan taidoilta näin vaikeassa, mutta tärkeässä lajissa vielä saa odottaa.

MJK

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Taide/taito, Ihmeellinen on elämä. osa 11




Otsikon ilmaiseman elokuvan loppukohtaus tuli ensimmäisenä mieleeni, kun luin ystäväni ja entisen oppilaani Eeron (nimi oikea, luvalla) ilmoituksen valokuvaajan ammatista luopumisestaan.  Omien sanojensa mukaan pitkähkön eroprosessin jälkeen.
Eeron prosessi on mielestäni oiva ja havainnollinen esimerkki hallitusta ja tasapainoisesta muutosprosessin hallinnasta, vaikkei se hänestä ehkä, ainakaan vielä, siltä tunnu. 
Koska minusta on hauskaa ja opettavaakin pohdiskella eri asioiden juuria ja systemaattista etenemistä, tämä  tapahtumaketju ei olisi voinut selkeämmin seurata joskus sisäistämäni muutosprosessin tiivistettyä kaavaa. Jo edesmennyt ystäväni ja ihailemani selkeä ajattelija Olavi Tähtelä jäsensi muutosprosessin joskus hyvin kauan sitten muistaakseni suunnilleen muotoon: Ajatella – Kuvitella – Harjoitella – Tehdä,  ja muutos on tapahtunut.

Jo aloittaessaan  ammattikuvauksen opintojaan Eeron kuvalliset opintosuoritukset olivat kovin ensiaputaitoihin ja Punaisen ristin toimintaan painottuneita. Jopa siinä määrin, että  toisinaan kuvien sisältö vei kuvaajan huomion minun mielestäni liikakin niistä seikoista joihin ammattikuvaajan opintojen siinä vaiheessa olisi ollut kuvaustaidon kannalta tarkoituksenmukaisinta  paneutua. Siis käyttökuvaajan taitojen kivijalkana.  Samoin perustelut kyseisten taitojen harjoittelemattomuudelle liittyivät aina ajankäytön jakamiseen muillekin elämän aloille. Jatkuvasti ja itsepintaisesti. Mutta ajatellusti.
Joten minulle selvisi jo hänen opintojensa alussa, että tämä ammatti ei ole hänen päämääränsä, vaan kenties sen löytämiseen tarpeellinen välivaihe, katalysaattori. Jonka keskeinen tarkoitus on ajatuksellisten virikkeiden ja prosessin tukeminen.

Joten loogista oli että prosessi eteni paljosta ajattelusta kuvitteluvaiheeseen kahdellakin tasolla, kuvalliset kuvittamiset kehittyivät omaa tahtiaan ja mielen kuvat kaukaisiin paikkoihin ja muihin inhimillisiin tarkoituksiin kuin kuvan tuotto.  Joten opintojen keskeytys harjoittelumatkojen mahdollistamiseksi oli ajankohtaista ja vain mielen harjoitusta motivoivampaa.  Ne toivat varmasti myös tietoa ja valmiuksia pohtia uusia valintoja.  Usein. Jota pohdintaa varmasti riitti.
Ihmisen lienee aika vaikeaa löytää riittävä peruste luopua asiasta, johon on sijoittanut paljon aikaa ja energiaa, tässäkin tapauksessa myös lupauksia vanhempien omien valintojensa jatkamisesta.  Ja valokuvaajan uran houkutuksistakin.

Uskon vakaasti, että jokainen teko jonkun asian hyväksi lisää motivaatiota tehdä niitä lisää.
Samalla kun ne lisäävät todellista taitoa tehdä ne myös paremmin. Joka taas lisää edelleen sitä motivaatiota, koska omat suoritukset ovat yhä tarpeellisempia, hyödyllisempiä ja halutumpia. Ja antavat lisää tyydytystä  taitojen kasvaessa.  Tyydytyksen paikka tosin siirtyy onneksi tasaisesti  oman navan suunnasta yhä suuremman kokonaisuuden hahmottamiseen. Ja hyvillä valinnoilla myös sen kehittämiseen.
Joten oli vain looginen ajan kysymys, milloin Eeron aktiivisen harjoitteluvaiheen  teot  uudessa viitekehyksessään ohittavat valokuvaukseen sijoitetun henkisen ja taloudellisen panoksen.  Ja painopiste siirtyy täysin luontevasti uuteen tavoitteeseen.  Hallitusti ja harkitusti. Kuten elämässä mielestäni tuleekin tapahtua.

Näinhän minun mielestäni taidonkin tulisi kasvaa. Täysin alasta riippumatta. Siten että sekä tekojen että niiden motiivin kasvamisen vuorovaikutus johtaa aikanaan sille tasolle, joka kullekin on mahdollista ja paikkaan elämässä, jossa huomaa olevansa tarpeellinen. Vasta sitä seuraakin sitten jo mahdollisuus rauhan ja onnen hahmottamiseen. Ja sen tajuamiseen, että ne eivät  olekaan päämäärä, vaan oman paikkansa täyttämiseen ja siinä koko kyvykkyydellään palvelemiseen liittyvä automaattinen sivutuote. Jolta ei itse asiassa voikaan niin pitkälle edennyt välttyä.

Miten edellinen liittyi sitten otsikkooni?  Kertomani todellinen tapahtuma kuvaa hyvin tarkasti pelkistettyä käsitystäni taidon kehittymisestä ja myös sen tarkoituksesta. Entä se taide?  Jos hyväksytään se käsitys, että taide on aina sen kokevassa yksilössä  syntyvä sellainen ainutkertainen voimakas kasvattava tunne-elämys, jonka jälkeen yksilö on aina kehittyneempi kuin koskaan sitä ennen, minun on vaikea kuvitella aidompaa taidetta kuin oman paikkansa elämässä  tajuaminen ja sen ehdoton hyväksyminen. Tässä ja nyt.

Kuten kävi otsikon viittamassa elämää suuremmassa elokuvassakin, ja sen loppukohtauksessa, jonka kellon kilinän viestinnällisen merkityksen koin ilokseni voimakkaasti Eeron päivityksen noin viikko sitten luettuani.  Joulurauhaa ja onnen tunteita sinullekin sinne Vietnamiin päätöksestäsi  Eero.

Samaa teille muillekin tämän lukijoille.

MJK

lauantai 11. joulukuuta 2010

Taide/taito vastuullinen arviointi. osa 10




Pariin viime päivään fyysinen kuntoni ei ole mahdollistanut ulkotöitä,  joten olen käyttänyt sen ajan valokuvaajien kansallisten ja kansainvälisten mittelöiden  palkittuihin  ja vain osallistuneisiinkin kuviin tutustumiseen ja niistä löytyneiden nimien kotisivujen gallerioiden selaamiseen. Luonnollisesti erityisesti käyttökuvapalveluita myyvien valokuvaajien sivukokonaisuuksiin painottuen.  Muoto- ja mainoskuvaajien sekä freelance lehtikuvaajien.  Siis nähnyt ja pohtinut tuhansia minulle uusia kuvia. Ja ennestään vieraita kuvaajiakin. Syy siihen on liittynyt lupaukseeni ottaa ammatillisesti kantaa huomenna 12.12. Helsingissä eräiden entisten oppilaitteni  nykyosaamiseen heidän uusia kuviaan arvioimalla ja niistä keskustelemalla.

Olen jotenkin varsin hämmentynyt sekä kilpailuissa palkittujen, että kuvaajien omiin edustustarkoituksiin nettisivuille valittujen  kuvien ammatillisesta laatukirjavuudesta.  Äkkikatsomalla moni hyvin edustavan näköinen kokoelma ei kestä yhtään  siihen pysähtymistä ja pohdintaa. Millään keksimälläni  usealla eri lähestymistavalla.  Ei teknisesti, ei visuaalisesti, eikä sisällöllis-viestinnällisesti. Taiteellis-fiiliksellisesti minä kun en osaa niitä lähestyä. Nimenomaan siis kilpailumielessä niitä eri sijoille järjestääkseni, perustellusti.

Luonnollisesti minulla ei ole mitään sitä vastaan että kansallisen pienen käyttökuvaajajärjestön kilpailuun tehdään niin monta kategoriaa ja niihin niin useita palkintosijoja että  tasan 4/5 osallistujista  tulee palkituiksi ja myös useampi kuin joka kolmas kuva.  Ymmärrän, ja kannatankin  täysin, että tällaisen tapahtuman tarkoitus on antaa jäsenistölle ajankohtaista omaa markkinointimateriaalia ja joillekin jopa syy ponnistella parempien kuvienkin synnyttämiseksi, mutta sekä koko elämän kirjon laajuinen sarjajako x 2 että myös  palkintoarvioinnin kriteerit voisivat  mielestäni vain parantua hieman huolellisemmasta etukäteispohdinnasta. Suppean yhden ammatillisen erityisalan sisäisessä kilpailussa.

Mallia edellisen kaltaiseen palkintosateeseen löysin myös esimerkiksi seuraamalla erään käyttökuvaajan kohdalta webbimarkkinoinnissaankin mainittua mitalisijoitusta.  Löysin kansainvälisen ”vuosikilpailun” jossa kussakin 14 kategoriassa jaettiin 50 palkintosijaa, eli yhteensä 700 ”kansainvälistä menestystä”.  Joista suurella menestyksellä mainostanut valokuvaaja oli omassa sarjassaan 39. Mutta järjestäjähän sai jokaisesta osallistuneesta kuvasta  35 taalaa.  Niin paljon kuin kannatankin valokuvaajien aktiivista itsensä kehittämistä ja oman menestyksensä markkinointia, toivottavasti tällaisilla ”kilpailu” esimerkeillä he eivät syö omaakin uskottavuuttaan.  Tämänkään kilpailun säännöistä en löytänyt mitään sellaisia arviointikriteereitä, joita osallistuja voisi ennakoida noudatettavan. Siis hyvään sijoitukseen tähdätessään.

Koska tapani ei ole kritisoida muitten tekemisiä, ottamatta kantaa siihen miten kritisoimani asia olisi mielestäni  ratkaistavissa paremmin, seuraavassa joitakin omia käsityksiäni siitä miten käyttökuvien arviointi saisi mielestäni edes jonkinlaista ammatillista uskottavuutta ja toimisi myös kuvaajien parhaaksi.

Mielestäni tinkimätön lähtökohta käyttökuvien laadun arvioinnissa tulee olla se, miten kuvalle asetetut tavoitteet ja viestinnälliset sisällöt on saatu toteutettua toimivasti. Vasta sen jälkeen on varaa edes puhua arvioijien henkilökohtaisista mieltymyksistä, tai kuvaushetken trendeistä.  Kuvataiteen elementeistä puhumattakaan. Tämähän asiasisällön tavoitteellisen toimivuuden vaatimus ei todellakaan sulje pois yhtään  ilmaisullista tai taiteellista elementtiä, vaan ne ovat jopa elintärkeitä sille viestinnälliselle tavoitteelle, josta korkealuokkainen kokonaisuus vasta edes voikaan syntyä. On selvää että myös perinteisen kuvataiteen hyvät ominaisuudet on  laadukkaistakin käyttökuvista löydettävä. Niitä samoja muodissa olevia kikkoja ja taitavampien edelläkävijöiden huonoja apinointeja ei vaan saa tyrkyttää joka kuvaan ja  joka tavoitteeseen.

Seuraavassa oma käsitykseni siitä, mitkä kysymykset ja tavoitteet vastauksineen vähintään jokaisen käyttökuvaa tekevän on itselleen ja kuvalleen asetettava, ennen kuin sen mitään luotettavaa arviointia on edes tehtävissä.  Ja myös siitä mitkä asiat jokaisen arvioijan on verbaalisesti jokaisesta sellaisesta käyttökuvasta tiedettävä, jonka arviointiin hän osallistuu.
Se vanha uskomus, että kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, on täysin mahdoton ilman että tiedossa on ne muutamat tarpeelliset  sanat jo ennen kuin muun kertovan sisällön arviointiin on edes mahdollisuuksia. Seuraavassa joitakin niitä helpottavia viitteitä minun työskentelytavastani. En väitä, että näitä tulisi muiden noudattaa, minun työni laatuun ne tarvitaan.  Nämä ovat minulle avaintiedot kuvan taustasta arvioinnin pohjaksi. Mieluiten siten että kuvaaja on esittänyt ne myös itselleen, ennen kuvan synnyttämistä. Ja vastannut niihin kuvansa jokaisella neliösentillä.

KÄYTTÖKUVIEN YHTEISMITALLINEN VIESTINNÄLLINEN  LÄHTÖTILANNE:

Minkälaisen? – Kenen? – On kuvasi nähtyään.  - Ja sen vaikutuksesta.  -  Ajateltava, tunnettava tai toimittava  miten? -  Missä tilanteessa ?


MUOTOKUVAN  TAVOITE:                     Minkälainen ihminen kuvan malli on?                  Usein se sisältää myös hänen ulkonäkönsä.

KAUPALLISEN  MUOTOKUVAN  TAVOITE:                     Mitä kuvan tilaaja/maksaja haluaa katsojan ajattelevan kuvan mallina  olevasta ?   Usein myös mitä kuvan tekijä haluaa katsojien ajattelevan hänestä  valokuvaajana.

MAINOSKUVAN TAVOITE:                                                    Saada kuvan katsoja ajattelemaan ja/tai toimimaan kuvan maksajan toivomalla tavalla.

JOURNALISTISEN  KUVAN TAVOITE:                              Saada katsoja ajattelemaan. Tavallisesti kuvaajan tai kuvan julkaisijan toivomalla tavalla.  Joskus se sisältää myös pyrkimyksen suhteellisen totuuden kertomiseen.


JOURNALISTISEN KUVAN  TAVOITTAMATON IHANNEVIESTI: 
Minkälainen? – Kuka? -  Teki  mitä? – Missä? -  Milloin? -  Miksi?


DOKUMENTTIKUVAN TAVOITE:                                       Näyttää kuvan sisältö mahdollisimman selkeänä sen  ymmärtämiseksi tai tutkimiseksi.

TAIDEKUVAN TAVOITE;                                                       Saada katsojassa aikaan  taiteen kentälle sijoittuva henkilökohtainen  kokemus tai tuntemus.                       Usein myös vain  kuvan käyttö välikappaleena tekijänsä  muun  taidekentälle sijoittuvan tavoitteen  saavuttamiseen. 
 
SOSIAALISEN KUVAN  TAVOITE:                                        Mahdollistaa kuvaustilanteeseen  liittyviä muistoja. Vaikuttaa kuvaustapahtumalla sosiaalisen tilanteen kulkuun ja sisältöön.

Näitten selkeä lyhyt verbaalinen määrittely on minusta sellainen pohja, jolle kuvan arviointi voidaan luotettavasti rakentaa, ja sen viimeistelyvaiheessa lopullisen ammatillisen ja valokuvauksellisen laadun sitten varmistaa kuvan viestiä täydentävä kuvataiteellinen kriteeristö. Ei siis ainoana ameebamaisena mu-tu käsitteistönä vaan  kuin komeana kuorrutuksena vankalla asiapohjalla.

                                                                 MJK

lauantai 4. joulukuuta 2010

Taide/taito, vastuullinen arviointi. osa 9



Sovittuani vanhan oppilasryhmäni kanssa pidettävän ensimmäisen tutkintoriippumattoman kuva-arviointipäiväni 12.12. Helsinkiin, jäin itsekin pohdiskelemaan henkilökohtaista  suhdettani ja käsitystäni taiteen/taidon arvioinnista sekä sen sisällön tai tavoitteen vastuullisuudesta. Osatakseni siellä Hesassa toimia tarkoituksenmukaisesti.

Taiteen  arviointi/kritiikki  taitaakin minulle olla täysin yhteensopimaton kombinaatio. Taide, rakkaus, kauneus, suru ja moni muukin  asia kun on mielestäni niin totaalin henkilökohtainen kokemus ja jokaisen ainutkertainen tunnetila, ettei sen kokemista voi kukaan edes hahmottaa tai mitata millään asteikolla toisen elämyksenä. Ja sen laatua arvioida vastuullisesti. Pehmeitähän siitä pystyy puhumaan lähes kuka tahansa.  Ja nimittämään miksi tahansa.

Jos esimerkiksi joku keksii tanssia yksinään balettia öisellä pimeällä vuorella ilman yhtään katsojaa, kunnon taidearvostelija pystyy kirjoittamaan tästä taideteoksesta  vaikka  erittäin ansiokkaan ja arvostavan kirjan kyseisen teoksen symboliikasta ja jokaisen jalannoston suunnan ja kellonajan merkityksestä tekijän ja ympäristön suhteelle menneessä ja tulevaisuudessa. Ja tekijän sielun muutoksista kyseisen performanssin suunnitteluprosessin aikana. Tarkoitan siis todella oivaltavaa ja herkkää paneutumista tapahtuneeseen. 
Ja jos toinen taidearvioija mollaa saman teoksen yhdellä lauseella pelkäksi kyvyttömäksi snobbailuksi, kukaan ei voi edes kinata siitä kumpi arviointi on  asiallisempi tai kumpi niistä olisi tekijän ehkä syytä ottaa vakavasti pohdittavakseenkaan. Eikä kummankaan kirjoittajalla ole mitään vastuuta sen enempää lukijoitaan kuin esittäjääkään kohtaan.

Minusta on siis mahdotonta toisten kokemia tunteita ja elämyksiä arvioida vastuullisesti millään  edes vähän yhteismitallisella asteikolla. Siten että sen arvioinnin kuulija voi sen myös ymmärtää ja parhaassa tapauksessa myös hyötyä siitä.  Josta suoraan seuraa, että mielestäni mitään taiteen arviointia ei voi tehdä muodossa, jonka selkokielisestä sisällöstä joutuu myös vastaamaan.  Vain raportoida mahdollisia omia tunteitaan sen koettuaan.  Kuitenkin on myös useita taiteen lajeja, joissa sekä kilpaillaan hyvin julkisissa ja mediaseksikkäissä kilpailuissa, että taideosaamisia luokitellen eri tasoihin ja oppiarvoihin.

Minäkin tunnen useitakin taiteen maistereita ja myös tohtoreita.  Kerran kutsuin yhden arvostamani valokuvataiteen tohtorin luennoimaan päiväksi alan ammatissa jo toimiville oppilailleni.  Seuraavan päivän palautteessa selvisi, että alan tohtorin  luento oli hyvin mielenkiintoinen  ja hyvin esitetty, mutta kukaan kuulijoista ei tiennyt mitä asiaa valokuvauksen kentällä se koski eikä edes mikä osa siitä oli tarkoitettu valokuvaajan ymmärrettäväksi. Ammattitaidearvioijan kritiikki siitä olisi ollut silti varmasti kirjoitettavissa.  Sanoilla ja käsitteillä, joiden sisältö meille ruohonjuurikuvaajille  ei olisi selvinnyt edes suomenkielisen sanakirjan avulla.  Kuten ei luennonkaan keskeinen viesti. Mutta olen itse täysin varma kyseisen tapahtuman taiteellisesta laadusta, muuten en olisi sitä hankkinutkaan.

Yliopistossa  opin myös sen seikan että jos opetus on kansantajuisesti tajuttavissa, se ei ole korkeakoulutasoista. Johon jokseenkin kaikki taidekin on maassamme rankattu.  Taidon teoria, harvemmin itse osaaminen, puolestaan ns. toisen asteen tutkintoihin.  Ja itse tekemisen taidon osaaminen  lukiolle rinnakkaisen ammattikoulun  tasoon.  Tekemisen taitoon vankasti luottavana olen itse halunnut ja saanut valita tämän tason ymmärtämän kielen ja käsitteistön kaikkeen omaan arviointitoimintaani, lopputulosvastuineen alan työelämän tutkintoja  tavoiteltaessa.  Sen tason käsitteet, havainnollistamistavat ja verbaliikan.  Minulle oikeiksi työvälineiksi. Korkeakoulutuksen taidekäsitteistöön ja -kieleen sekä siihen liittyvän ajattelun kulkuun minulla ei olisi ollutkaan mitään kompetenssia.  Eikä mitään käyttöäkään, sillä korkeakoulutasoisen taidesuorituksen tutkintokelpoisen opinnäytteen  sisällön, muodon ja tavoitteen arviointiin en edes pystyisi.  Minä kun tarvitsen jonkinlaisen muun konkretian  mihin suorituksen laatua voidaan verrata, kuin tekijänsä sisäiset yksityiset ja usein jo unohtuneetkin tunteet sitä tehdessään.

Joten keskityn tässä omaan pohdintaani joistakin mielestäni hyvän arvioinnin kulmakivistä. Erityisesti tällä taide/taito kentällä.

-                      Eräässä omien opintojeni vaiheessa, meillä oli tutustumista varten kurssikirjana taitoluistelun tuomarin arviointiopas.   Yli satasivuinen  teos kahden luvun määrittelemiseksi, teknisen taidon ja taiteellisen vaikutelman. Teos oli mielestäni useilta osiltaan erittäin tarkoituksenmukainen.  Siihen onko taitoluistelu myös taidetta vai vain taitoa en ota kantaa, mutta jos se jonkun asteikossa ei sitä ole, taiteen kentältä putoavat silloin loogisesti myös mm. kaikki musiikki, elokuva, baletti, valokuvaus jne……   Joissa kaikissa myös julkisesti kilpaillaan ja joita myös kilpailumielessäkin julkisestikin arvioidaan. Olennaista tässä mielestäni onkin, että ennen kuin taiteellista vaikutelmaa julkisesti edes päästään näyttämään ja arvioimaan pitää läpäistä  varsin tiukka ja vaativa  taidon osaamisen  näyttöseula.  Kuten taitoluistelun pakolliset kuviot. Ja klassisen musiikin kilpailujen alkukarsintavaihe.

-                      Ainoa edellisen luettelon taiteista, joissa ei tällaista millään tavalla mitallistettua etukäteiskontrollia ole lainkaan, ja se valitettavasti näkyykin, on valokuvataide. Sen julkisissakaan ”huipputasonkaan” kilpailuissa ei useinkaan ole mitään määriteltyä ja millään tasolla yhteismitallista seulaa taidottomien karsimiseksi.  Edes Idols tyyliin. Tuomareiden ammatti- ja arviointitaidon kontrolloimisesta puhumattakaan. Siihen en tässä ota kantaa, onko tässä seikka joka pitää valokuvataiteen edelleen  varsin aliarvostettuna, vai onko tämä juuri se idea, josta muodostuu nimenomaan tämän taiteen demokraattinen idea.
Kuitenkin olisi mahdotonta olettaa, että Sibelius viulukilpailun osallistuja olisi ostanut viulun pari vuotta sitten ja itseopiskellut soittotaitonsa.  Ja sitä arvioisi  julkisuudessa mitään musiikin koulutusta hankkimaton täysin muun alan julkkis. Mielestäni kaikki tähän populistiseen julkkistuomaripeliin haksahtaneet taidealat sahaavat omaa oksaansa, josta lopullisen laskun maksavat juuri alan oikeat laadukkaat taiteilijat.

-                               Oma käsitykseni on se, että myös valokuvan laadun ja myös ilmaisun
arvioinnissa tulisi ottaa oikeasti opiksi jo mainitsemani taitoluistelun tuomaroinnista. Siinähän taidollisen osan suorituksestaan joutuu kertomaan jopa yksityiskohtaisen tarkasti ja kirjallisesti, ennen kuin  sen edes esittää  arvioitavaksi. Kuten viulukilpailun esityskappaleiden  nuotituksenkin.  Vasta silloin suoritus on edes arviointikelpoinen ja liika nuoteista poikkeaminen rangaistavaa pisteitä vähentämällä.
Ilmaisu puolestaan arvioidaan minusta hyvällä sanayhdistelmällä ”taiteellinen vaikutelma”.  Siis vain ja nimenomaan vaikutelma. Ilman molempien osien huippupisteitä ei kukaan voi menestyä.  Vasta sitten esitys on tasapainossa,  vain toisen osaamisella ei pääse edes arviointiin.  Itselleni tulee väistämättä mieleen uraltani ainakin satoja ellei jopa tuhansia tilanteita, joissa  täysin katteetonta osaamista on minulle ja muillekin yritetty tarjota  ”fiiliksenä” ja ”taiteellisena ilmaisuna”, jotta päästäisiin kaikkien mitattavissa olevien arviointiperusteiden ulkopuolelle.  Valokuvanäyttelyistä ja –kilpailuista sekä niiden tuomaroinneista puhumattakaan. Niissä kun voi edelleen todellakin ”menestyä” vain toisella elementillä ja surullisen usein niiden kummankin ontuessa pahasti.

-                               Taidekuvan sijaan käyttökuva on juuri sen takia minusta ja myös minulle sovelias arvioinnin ja keskustelun kohteeksi, koska siitä voidaan esittää selkeä verbaalinen  ennakkotavoite ja sen toteutusta verrata sekä tavoitteessa ilmoitettuun käyttöön riittävään tekniseen  toteutukseen että viestinnällisen tavoitteen saavuttamiseen.  Selkokielisesti, ilman imaginääris-abstraktia ja symbolista hölynpölymelua.

-                               Minusta valokuvaosaaminen ja valokuvailmaisu on selkeästi  teknisen osaamisen osalta jaettavissa tarvittaessa aivan taitoluistelun tyyliin yhtä selkeisiin osa- ja taitotasoalueisiin kuten Ritit, kaksoisLutzit, kolmoisShalkowit, nelosAxelit…. jne   joiden osuus silloin pitää kuvissa olla puhtaana ja suunnitelman mukaisena ennen kuin taiteellista vaikutelmaa edes pääsee tai voikaan arvioida, tai ennen kuin se on edes tarpeellistakaan. Viestin puhtaaseen ja tunteelliseen välittymiseen kun valokuvassakin mielestäni tarvitaan molemmat. Ennen kuin sitä edes voi luokitella tai rankata millekään tasolle.

-                               Vaikka valokuvassa usein pyritään pelkkä sisällöllinen kuvaidea esittämään kuvan arvoksi, minun on mahdotonta kuvitella, ettei sen jalostaminen muiden osatekijöiden laatua parantamalla olisi silti erittäin tarkoituksenmukaista. Ja johtaisi sekä selkeämpään viestiin ja parempaan taiteelliseen vaikutelmaan. Eihän  kirjallisuuden Finlandia palkinnostakaan pääse edes kilpailemaan kirjailijan luonnos teoksensa ideaksi, vaan viimeistelty  harkittu ja osattu valmis tuote. 

-                               Ennen mitään  kuva-arviointia,  kohteen on minusta täytettävä muutama keskeinen vaatimus.  Minusta mitään vastuullista arviointia ei voi esittääkään kuin suhteessa siihen;  Minkälaiselle – Kenelle - Missä tilanteessa – Millä tavoitteella ja viestillä – ja - Millä esitystekniikalla kyseinen käyttövalokuva tekee sille määrättyä tehtävää.  Ellei näitä seikkoja ole määritelty ennen kuvan laadun arviointia, jokseenkin kaikki siitä sanottava on pohjaa vailla ja useimmiten täysin hyödytöntä.

Edellisen lyhyen tietosisällön jälkeinen kuvan vastuullinen ja laadukas arviointi onkin sitten jo sellaista vaativaa ammatillista ja selkeän systemaattista osaamista, joka on toisellakin kertaa saman kuvan kohdalla jokseenkin samoin tuloksin toistettavissa ja jota voidaan itsessäänkin pitää ainakin huipputaitona ja joskus jopa taiteenakin, riippuu taiteen määritelmästä.

Näillä eväillä sitten taas kohti 12.12. Helsingin  arviointikeikkaa. Nyt siis ilman tutkintojen viitekehystä. Vain kullekin käyttökuvalle siellä ilmoitetun tavoitteen pohjalta.

MJK