maanantai 26. joulukuuta 2011

Aluksia ja alzheimerintorjuntaa


Tapaninpäivä, tasan kaksi vuotta sydäninfarktista ja puoli vuotta edellisestä  kirjallisesta mietepohdinnasta. Paljon on taas tapahtunut ja sellaisella tahdilla, ettei edes kirjoitussessioon ole ollut mahdollisuutta. Halua on ollut kyllä lähes päivittäin, mutta motoriikkani silti rajoitettuna vielä kiireisempään.  Nämä joulunpyhät  toivat taas sopivan pysähtymismahdollisuuden.

Kolmannen elämän uusi perusrytmi.  Harjoittelua on riittänyt nykyfysiikkaani vastaavan suoritusvauhdin oppimiseen. Ilmeisesti vanhemmiten oppiminen hidastuu kiihtyvästi, koska jopa viikottainkin huomaan toimivani itselleni ylinopeudella.  Kuitenkin tulee olla enemmän kuin kiitollinen siitä, että tarpeellista tekemistä on riittänyt edelleen enemmän kuin siihen käytössä olevaa aikaa. 
Olen usein ajatellut kuinka musertavaa ihmiselle täytyy olla tilanne jossa huomaa olevansa kaikille tarpeeton.  Onneksi sellaista tilaa kohdalleni en ole edes osannut ajatella. Liekö sitten lapsuuden vammoja tämä intohimo kaikenlaisiin uusiin ja usein taidoilleni ylimitoitettuihinkin suorituksiin. 
Nyt kun löydän sen sopivan rytmin, niin projektit pitävät kyllä tämän kiven pyörimässä pitkään tulevaisuudessakin.  Ainakin tämän kolmannen elämäni ajan.

Loogiset jatkoprojektit  aktiiviseen altzheimerintorjuntaan.  Myytyäni nyt lähes kaikki pienemmät alukset, voin keskittyä enemmän molempien isompien hoitoon ja kehittämiseen. Kesishima katamaraania huollan edelleen  sukukeikoille sopivaksi liikkuvaksi tukikohdaksi ja  luotsialus Munterin kunnostus tähtää sen 100 vuotisjuhlavuoteen 2014.  Molemmat ovat täydet työpäivät vaativia  ja hyvin erityyppisiä aluksia. Toinen huolella  toteutettu, mutta puutteellisiin perustietoihin perustuva  uiva moottorilasikaappi ja toinen taas  Pohjanmeren myrskyihin erinomaisesti suunniteltu  karkeahko aito puinen purjehtiva työmyyrä, mutta jo pitkän työuran kuluttama.  Kumpikin siis erinomaisen haasteellinen kohde sekä käden- taidoille, että hoitoajatuksille. Ne vaativat molemmat myös jatkuvaa loputonta sekä alan tietojen että teoriataustan opiskelua. Tänäänkin kävin kummassakin aluksessa syyshuoltojen loppuja työstämässä. Ja tunsin olevni oikea henkilö oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vaikka olikin joulunpyhät. 
Ja pilvetön taivas muutaman tunnin keskipäivällä. Tulevan kesän odotus oli silti selkeästi ja myös lohduttavasti läsnä.

Sydäntalven pakkasprojekti.  Vuosi sitten aloittamani  kirjoittamisen opiskelu etenee nyt  kesätauon jälkeen käytännön projektien tasolla.  Molemmat työn alla olevat teokset etenevät saman  laajahkon peruskartoitukseni tukemina. Totesin sitä tehdessäni  systemaattisen aivotyön  hyödyllisyyden muistisynapsien tuoreistuksen ylläpidossa ja käyttötaidossa.  Aktiivista alzheimerin torjuntaa edustava kirjoitus- ja kuvitussuunnitelmani  käsittää tänään  muutaman neliömetrin  karttapohjan, jolla on nyt noin 800 eriväristä liimalappua systemaattisessa järjestyksessä ja niissä lähes 2000 verbaalista kommenttia ja ehdotusta otsikoiksi ja yksityiskohdiksi.  Valokuvia olen valinnut jatkokäyttöehdokkaiksi vasta  muutama sata,  mutta  yli 10 000 otosta  odottaa vielä laatikoissaan lajitteluaan.  Myös noin 200 kirjekuorta nimineen odottaa ylimääräisten kuvien lähetystä aikanaan niissä esiintyville.  
Käsityötuoreistuksena  jokaisesta jo aloittamani teoksen n. 25 kertoja-aluksesta olen jo tehnyt  niiden manuaalisen kuvituksen ensimmäisen luonnosversion.
Minusta tuntuu vähän kuin Hitchkokista,  kertomus on jo valmiina, se vain täytyy enää kirjoittaa. Ainakin ne osat joita olen mukana tekemässä. Innostuneesti.

Ikääntymisen muita havaintoja. Nyt, kun takana on jo pari vuotta säännöllistä  pillerirulettia ja niin terveydentilan kuin aivotoiminnankin seurantaa, sekä  sairaala-ja laboratoriokäyntejä tiheämmin kuin maitokaupassa, monia ajatuksia on ehtinyt selkeytyä. Tämä luonnon prosessi, jossa lopulliseen lähtöön valmistautumista helpotetaan niin kivuliaalla elämän vaiheella, että se tapahtuma sitten aikanaan tuntuu jo toivotulta ja odotetulta vapautukselta, näyttää minusta yhä tarkoituksenmukaisemmalta.
 Olen saanut koko ajan lisää vahvistusta aikaisemmalle käsitykselleni siitä,  että  kuolema on todellisuudessa vainajalle iso lottovoitto.  Tässä elämän vaiheessa alkavat jo kuolinilmoituksetkin tuntua lukemisen arvoisilta. Silti niinkin usean ystävän ja/tai yhteistyökumppanin vuosittainen lähtö kuin mitä taas on lähimenneisyydessäkin, on jollain tasolla aika hämmentävää. Ja joidenkin heistä poistuminen oman valintansa tuloksena, on aina järkyttävä pysähdys. Tosin haluan ajatella niin, että vain kypsimmät ja vahvimmat pystyvät sellaiseen ratkaisuun ja silloin selkeänä valintana.

Itselleni tuntuu onneksi nyt  sopivan ihan sanatarkasti tällä hetkellä tämä tila, jonka vasta tänä vuonna löysin jonkun minua viisaamman määrittelemänä onneksi, eli se että:
-                               On jotain mitä pitää tai tarvitsee tehdä
-                               On jotain tai joku jota rakastaa
-                               On jotain mitä toivoa tai odottaa

MJK

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti