keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Valon vuo(k)si.


Tämä 2015 on YK:n kansainvälinen valon vuosi.  Yritimme aikanaan Europhotin ja PPof A: n kanssa lobbata KANSAINVÄLISTÄ VALOKUVAN VUOTTA jo 1970 luvulta alkaen, mutta sen ei katsottu päättäjäpiireissä olevan kyllin merkityksellinen  tämän statuksen saamiseksi. Valitettavasti. Joten valokuvaajien olisi nyt hyödynnettävä tämä mahdollisuus niin hyvin kuin voivat. Tämä virallinen valon vuosi kun tarkoittaa nyt aivan erityisesti valoon perustuvien teknologioiden  huomioimista. Johon tietysti ammattilaatuinen valokuvaus on ihan piikkipaikalla.

Nykyisen ammattilaisten valaisupajan käytännön organisoijana olen luonnollisesti seurannut silmä tarkkana sekä kansallista, että kansainvälistä valokuvallista ja muutakin valo-osaamista.  Ja sen ohella, suureksi harmikseni, liian usein, myös sen täydellistä puuttumista. Tuotoksista, joita esitellään ja myydään ammattilaatuisina valokuvina tai valotaiteen teoksina.  Digitaalisen kuvantamistekniikan ja myös ledvalaisimien valtava kehitys on tuonut tämän ilmiön ennennäkemättömän laajaan levitykseen sekä mediassa, että  ihmisten juhlariittien dokumentoinnin ja liike-elämän tiedotustarpeen käytössä.  Jokaisesta kun on tullut, juuri tekniikan kehityksen tuloksena, käytännössä sekä kuvan tuottaja, että käyttäjä. Ja samalla yhä harvemmasta laadukkaan valokuvan ostaja.  Siitä huolimatta, että valokuvia kuvataan monin kertaisesti enemmän kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa. Se ei tosin tarkoita sitä, ettei todellista valo-osaamista silti arvostettaisi. Valitettavan harvoin sitä vain on tarjolla. Mielestäni edelleen aivan selkeä markkinarako laadukkaaseen valoon panostavalle.

Ilmiö on mielestäni jokseenkin sama, kuin kaiken muunkin laatukulttuurin osalta.  Kirjan tekeminen ja julkaiseminen käy kädenkäänteessä, samoin musiikkiäänitteen. Webbi pursuaa myös  liikkuvan kuvan taidollista  pohjasakkaa, lehdistö julkaisee valtaosaltaan niin valollisesti kuin kerronnallisesti lähinnä visuaaliseksi saasteeksi luokiteltavissa olevaa kuvallista tuotantoa. Ehkäpä myös sanallista, mutta kompetenssini ei riitä sen puolueettomaan arvioimiseen. Luin tosin juuri alaani koskevan paksun värillisen ja Kiinassa painetun puoliammatillisen digikuvausta käsittelevän opaskirjan, jonka oli pohjoismainen suuri kustannustalo käännättänyt  myös Suomen markkinoille.  Käännöstyö oli niin totaalisesti käsittämätöntä ja  sisältö jokseenkin täynnä pelkkiä asiavirheitä, että ainoa tuloksesta vedettävissä oleva johtopäätös oli, että kääntäjänä mainittu henkilö onkin elekroninen kääntäjärobotti. Ja  tulos liittyy siihen, ettei kehittynytkään kone pysty millään hahmottamaan kokonaiskontekstia, vaan latoo peräkkäin sanakirjan ykkösehdotuksia kulloinkin käännettävästä sanasta. Ei edes virkkeestä.

Otsikon teeman näkökulmasta surullisinta on se, että tuohon edelliseen laatuun verrattavissa olevaa valokieltä ja –ilmaisua on tarjolla valtaosassa julkaistua valokuvausta. Kaikissa medioissa ja myös yksityisten riittidokumenteissa. Hyvää siinä on tosin se, että nyt on oikeaa taitavaa ja tunteellista valo-osaamista toteuttavalla ja myyvällä ammattikuvaajalla todella tuhannen taalan sekä paikka, että haaste.  Kuten eräs kirkollisia riittejä ammatikseen kuvannut kollega totesi tyydytyksellä, että mitä useampi sukulainen siellä hässäköi pokkareineen ja kännyköineen, sitä paremmin hän saa myydyksi tekemiään ja niistä muista puhtaan valon lailla edukseen erottuvia ammattilaatuisia kuviaan.

Valon vuoden todellisena haasteena  tulisikin nyt kaikkien valoammattilaisten hyödyntää  tilaisuus kehittää suunnitelmallisesti omaakin osaamistaan todella rajusti, sellaiselle tasolle, jossa erottuminen muusta harmaanlikaisesta valosotkumassasta olisi poikkeuksetonta ja pysyvä oma minimitasovaatimus jokaiselle julkaisemalleen kuvalle. Silloin tämä YK:n kansainvälinen valon vuosi olisi  todella paikkansa lunastanut myös yksilötasolla. Ja hyöty siitä sekä itselle että omalle vaikutuspiirille kestäisi lopun elämää.


MJK

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti