keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Tarkasti matemaattisia seikkailuja ja visuaalisluovaa kirjanpitoa. Hyvästit digitunteille loppujakso.


Pääsin vasta nyt, lähes parikymmentä vuotta digitaalisen kuvankäsittelyn fotarien työvälineeksi vakiintumisesta, havainnoimaan ja sisäistämään sen päivittäiskäytön mahdollisuudet taitavissa käsissä. Tähän asti useimmat näkemäni digikuvajaiset ovat olleet joko valokuvauksellisesti puolimatkaan jääneitä tai kömpelöitä erikoisuuden tavoittelu yrityksiä. Filmityöskentelyn tämän päivän huipputasoa en sitten olekaan nähnyt. Tai ainakaan tajunnut sitä katsovani. Mutta  sen aikaisemmista vaiheista tiedän riittävästi. Valtaosa niistäkin kun valitettavasti on ollut samantekeviä.

Tätä digi- tai analogista kuvantamista ja sen vaikutuksia muuhun elämisen tasoomme pohtiessani olen päässyt nyt henkilökohtaisen kantani suhteen rauhaan. Tällä hetkellä oma käsitykseni siitä on suunnilleen seuraava:

Kehittyminen kumman tahansa työskentelytavan mestariksi on pitkä ja raskas polku, useimmille käymätön. Vaatimukset poikkeavan laadukkaan lopputuloksen suhteen ovat monessa suhteessa yhteneväiset ja myös erilaiset. Niin myös niillä saavutettava lopputulos, niitä mihinkään arvojärjestykseen asettamatta.  Keskeisin ero onkin juuri matkassa, ja erityisesti sen aikana koettavissa tunteissa.  Syy jonka vuoksi juuri aloitinkin tämän aiheen pohdintani. Siitä tiivistelmä blogini otsikossa.

Jos ohitan tässä blogissa oman intohimoni, visuaaliskerronnallisen valaisutyöskentelyn, muita merkittäviä erovaisuuksia on silti aivan riittämiin.  Molemmissa tekniikoissa ne vaativat huipputasolla yhtä paljon harjoittelua ja erityisesti kokemusta määrättömästi. Harkittua tavoitteellista käsi- ja aivotyötä satoja tai tuhansia tunteja, riippuen tavoitelaadusta ja lähtötasosta myös.  Kummassakin huippulaatu on mahdoton saavuttaa ilman erittäin vankkaa visuaalista ja viestinnällistä pohjasivistystä. Ja sen jatkuvaa kokemuksellista kehittämistä. Siihen digimaailma tarjoaa ennen näkemättömät mahdollisuudet jokaiselle.

Jokapäiväiseen asiakastyöhön riittävä taso onkin sitten vain valinta- ja ahkeruuskysymys. Siihen digiteknikka on tuonut, pääsääntöisesti laiskoille ihmisille, liian yleisesti myös ammattilaisten käytössä olevan oikotien.  Helpon tien päässä olevine vaatimattominen tuloksineen ja tyydytyksineen.  Kukapa koneen suorituksista syvällisesti pääsisikään nauttimaan.  Tämän päivän kamerat ja kuvankäsittelyohjelmat kun ovat kehittyneet teknisesti niin taitaviksi, että ovat vieneet valokuvaajan tavoittamattomiin sen taikahetken, johon osa lajin tunnepohjaisesta hienoudesta tiivistyi.  Ja latistaneet myös jatkokäsittelyn tunnekokemukset kirjanpitotoiminnan tasolle. Visuaalisista lisämahdollisuuksista huolimatta.

En siis halveksi tässä kirjanpitoa, vaan totean sen prosessin olevan tiedon tarkkaa luettelointia ja järjestämistä, joka vaatii huomattavan määrän aivotoimintaa ja vaikeidenkin yhtälöiden soveltamista ja hallintaa. Kuvankäsittelyssä vielä lisättynä visuaalisten elementtien hahmottamisella ja valintaprosessilla.  Vaativaa työtä, jota arvostan kovasti, ja siinä huipulle pääsevä on kiistatta todellinen taiteilija ja työn sankari. Mutta sitten on se mentaalinen ja usein myös vahvuus puoli, jota digitekniikalla kuvaava ei tarvitse, eikä se siksi ehkä kehitykään muunkaan elämisen mausteeksi.  Siinä suhteessa digin keskeinen ominaisuus, ”oho eiku” on hyvin kaksiteräinen miekka.  Järkyttävän laaja valotusvara raw formaatissa ja kaiken korjattavuus, lisättävyys, poistettavuus sekä uusittavuus kuvankäsittelyssä pitää useita stressitekijöitä kyllä loitolla, mutta estää  samalla sen vastuullisen kehitysprosessin, joka hopeakuvan huippulaatua aina edelsi.  Kykyjä ja kokemuksia joiden soisin olevan edelleen osa kuvantajan elämysmaailmaa.  Myös valotyöskentelyn osalta.

Oma matematiikkansa ja tekninenkin virtuositetti filmiaikakauden huippukuvia kyllä edelsi, sitä monimutkaisempi, mitä vaativanpia visuaalisia ja kerronnallisia tavoitteita kuvilla oli, usein asiakaslähtöisesti.  Laadukkaan latentin valotuksen aikaansaaminen filmille ja kopiomateriaalille oli ja on edelleen jatkotyöskentelyn kivijalka. Mikään osa siitä ei ole uusittavissa laukaisuhetken jälkeen ja ja tieto sen onnistumisesta on saatavissa pääsääntöisesti vasta silloin kun itse  kuvaustilanteesta ei ole enää mitään korjattavissa. Aikansa huippudiafilmille, Kodacrome, kuvattaessa Suomessa vasta 2-3 viikkoa laukaisun jälkeen. Siksi täydellinen valotusmuuttujien hallinta toi  kuvaukseen aivan oman sellaisen lisämomentin, jota digissä ei käytännössä edes ole, tuskinpa kaivataankaan.  Se toi kuitenkin kuvaamiseen oman makunsa ja jännitteensä. Nimenomaan ammattilaisille, sillä ainuttakaan vajavaista tekniikkaa korjaavaa toimenpidettä asiakastyöhön ei ollut tehtävissä kehitysprosessin jälkeen.
 
Erityisesti dialle ja vaativassa asiakastyössä yleistä monivalaisu- ja valotustekniikkaa käytettäessä hallittavaksi pakollisten teknisten muuttujien määrä oli hurja. Valotus oli oltava kuvan pinta alan jokaisella neliäsentillä  1/3 aukon tarkkuudella  tavoitteellisesti oikea ja samalla lopullinen. Siihen pääsemiseksi  kaluston piti olla täysin trimmissä ja kalibroituna myös omaan silmään.  Värihallinta käsitti esim: emulsiotestit, resiprookkitaulukot ja –testit,  objektiivien korjaussuodatukset, värilämpötilan ja värivirheen korjaukset ja muunnokset, valaisinten välähdysaikojen korjaukset., latenttiajan värisiirtymät, toimintalämpötilan balanssoinnit, laboratoriokohtaisen virheen eliminoinnit  ja  kuvauspaikan värihäiriöiden poiston.  

N. 70 tarkkuussuotimella kuvaustilanteen kameralaukussa ja huolellisilla omilla testimuistiinpanoilla varustettuna pääsi sellaiseen tilanteeseen, että myös laukaisuhetken visuaalisille valinnoille riitti aivoenergiaa. Jatkona olikin sitten se jännittyneisyyden täyttämä odotus kehitysprosessin kestäessä, useimmiten päivän–pari. Ja palkintona kunnolla tehdystä työstä ilon ja ihastuksenkin tunteita lopputuloksen tyydyttäessä asiakasta ja itseäkin. Ja sitten se seikkailu oli ohi. Ja mieli avoinna seuraavaan koitokseen.

Juuri niitä tunteita joiden synty digityössä joko puuttuu kokonaan tai syntyy pieninä, lähes huomaamattomina  palasina käsittelyprosessin edetessä.  Ja tavallisimmin myös keskeytyessä silloin, kun kyseisen tuotoksen hieromiseen ei enää voi tai kannata käyttää maksullista työaikaa.  Jäljelle jää ainakin pieni ahdistus siitä ,mitä vielä olisi ollut tehtävissä lopputuloksen parantamiseksi.  Kesken jäänyt prosessi mieltä ja tunteita kuormittamassa. 

On makuasia, haluaako olla huolellisesti pedatusta ja jo toteutetun seikkailun tuloksesta  ihastunut ja usein yllättynytkin, vai vuorokausia koneen valoa tuijottaen  nakerretun kollaasin  ylpeä esittelijä.  Huippumiehiä kumpikin.  Joku tapa sopii toiselle se toinen toiselle.  Molempien suvereeni hallinta on oikeaa huippuammattitaitoa. Liian iso pala useimmille. Siis kannattaa iloita siitä, minkä on valinnut. Siinäkin on haasteita loppuelämäksi.


MJK

tiistai 27. lokakuuta 2015

Hyvän ja pahan tiedon puu. Hyvästit digitunteille 4.



Olin pitkän viikonlopun virikekylvyssä,. Aloitin Kirjamessuilta ja lopetin Ammattivalokuvaajien syyspäiviin.  Nyt riittää pohdittavaa pitkäksi aikaa.

Joitakin esimerkkejä:

Ihmisen sielua etsitään hänen päästään edelleen. Tutkijat kertoivat kirjassaan nykyisen aivokuvantamisen tarkkuudesta. Henkilön toimintaan vaikuttavat uudet valmiudet  näkyvät hänen aivokuvissaan jopa jo 2 viikon harjoittelun jälkeen.  Ja niiden käyttämättömyydestä aiheutuva häipyminen sieltä suunnilleen yhtä nopeasti.  Harjoitus tekee mestarin. Nyt todistetustikin.  Tässä aivojumpassa minusta on merkittävää  esimerkiksi se tieto, että alzheimerintorjunnassa  toistojen jatkaminen ei auta läheskään yhtä paljon, kuin koko ajan itselle uusien ongelmien ratkaisu. Tätä on tutkittu esimerkiksi vertaamalla  eläkkeelle jäävien taksikuskien aivokuvia vastaaviin bussikuskeihin.

Toinen nyt todistettukin inhimillinen kysymys on se, että äidin tunteilla, tiedoilla ja kokemuksilla  lapsensa sikiövaiheessa on näkyvä ja pysyvä jälki myös jälkeläisen mielessä. Joskus tosin menee vuosikymmeniä, ennen kuin hän se halutessaan onnistuu löytämään. Hyvin lohduttavaa oli myös tieto, että tällainen syntymää ennen pesiytyneen  henkisen geenivirheen vaikutus on usein neutraloitavissa lapsuusajan ympäristön korjaavilla vaikutuksilla. Melkoinen vastuu vanhemmilla muutaman vuoden ikävuoteen asti. Minua jäi kovasti mietityttämään sellainen varhaislapsuus, jonka virikkeistö muodostuu läppäreitten ja tablettien viihdetarjonnasta ja älypuhelinten kylmän lasipinnan kosketuksesta. Kuten on tilanne useassakin tuntemassani perheessä. Minkähänlaisen tunnemaailman he välittävät omille lapsilleen aikanaan.

Edelliset esimerkkejä tiedosta jota meillä ei olisi käytettävissämme ilman tämän päivän tietojen käsittelyn täydellistä digitalisoitumista.  Esimerkiksi siten, että nyt on eri maissa ja yhteisöissä syntyneet kuvatulokset niin tieteen kuin ajanhaaskuun kentillä tarkistettavissa ja vertailtavissa välittömästi ja alkuperäisen laatuisina kuinka monessa paikassa tahansa. Tämä nollaykkösmaailma onkin vasta ensimmäinen todellinen kansainvälinen kieli, joka on tulkittavissa kaikkialla, alasta riippumatta.  Samanlaisena ja –mitallisena.  Ilman sitä kulttuurieroa joka syntyy erilaisten verbaalisten sanojen ja käsitteiden siirtymässä kielestä ja tapaympäristöstä toiseen.  Myös siitä ilmiöstä oli uutta kirjatietoa saatavilla.

Syksyn kirjamessut  ovat minulle aina must tapahtuma ja joka kerta sen käsittämättömän avaruuden häivähdys, minkä ihmiskunta on luonut ihan omassa päässään, ajatuksinen, tietoineen ja tunteineen. Ja muistutus siitä miten vasta tämä digiteknologia on tuonut lähes jokaiselle mahdollisuuden kommunikoida sen kautta kenelle ja minne tahansa, tai saattaa kaiken haluamansa oman ilmaisunsa käytännössä jokseenkin kenen tahansa saataville. Kunhan ei  sekoita välinettä ja viestiä.  Siitä koin myös esimerkin, kun eräs synnyttämänsä tietosisältöisen verbaalisen käsikirjoituksen kallista kustantajalähtöistä jakelijaa turhaan etsinyt, parahti ilmaisen blogikanavan käyttöehdotukselle, ettei hän voi edes kuvitella koskaan valitsevansa julkaisutavakseen mitään niin typerää.  Hänellä  jakomenetelmä taisi ohittaa sisällön mahdollisen merkittävyyden ihmiskunnalle. 

Täysin toisen lähestymistavan  kohtasin loppuviikon  kuvaajatapaamisessa, jossa Andre Boto luennoi ja demonstroi valokuvateostensa tyylimaailmaa. Hänen kuvistaan ja niiden synnystä on useita videoita vapaasti netissäkin ihmeteltävissä. Surrealistiset  valokuvavisiot sinänsä eivät ole mitään uutta, mutta hänen virtuoosimainen  kuvankäsittelyotteensa sai miettimään todella tämänkin ilmaisuvälineen tilannetta ja tulevaisuutta.  Toteutus niissä, kun on jokseenkin yhtä täysin tekijänsä mielikuvituksen ja käden taitojen tulosta kuin maalaustaiteessakin. Viestinnän ehtoja unohtamatta. Digitaalisuus tulee olemaan kaikissa eri menetelmien ja tavoitteiden kuvissa  tasan siveltimen asemassa, toteuttaa kaiken, muttei ole missään kohdassa  määräysvallassa. 

Varmasti ainakin joillakin valokuvaaja-ammatin osa-alueilla kyseinen teknologia tulee poistamaan piirustus ja maalaustaidottomat, sekä myös taide- ja viestintäkoulutusta hankkimattomat menestyvän ja halutun valokuvaajan tehtävistä.  Siinä historia on tehnyt jälleen yhden täyden kierroksen. Aikanaan kuvataiteilijana menestymättömät siirtyivät valokuvatekniikkaan, ja nyt käsin tehtävää kuvantamista ja dynaamista sommittelua ja välööritahtoa hallitsemattomat valokuvaajat ovat selkeässä jo alkaneessa poistoputkessa ammatistaan. Luonnollisesti hitausmomentti pitkittää tätä muutosta, mutta entistä syvemmällä rintaäänellä varoittaisin piirustustaidottomia uranvalinnasta tähän ammattiin.

 Yhtä selkeästi tulee tässä välivaiheessa leipänsä tälläkin kentällä  tienaamaan sekin sekuliryhmä, joiden muut henkilökohtaiset ominaisuudet  pitävät heillä uskollisen asiakaspiirin. Edesmenneen tekstimestarin Helismaan sanoilla, ” onneksi suomalaisilla on niin totaalin huono maku, ettei meilläkään ole hädänpäivää”.

Sokerina viikonlopun pohjalla olikin sitten yhden tytärystävistäni, Tiina Puputin,  harkittu ja huolella valmisteltu mestarinäyte ” Kaksi kirjaa kivijalaksi” valokuvakoulutuksesta.  Siinä oli hyödynnetty pitkä kuvataiteen ja –sommittelun perinne sekä viestinnän ikuiset perustotuudet  ja niiden sovittaminen tämän päivään teknologiaan ja alalla toimivien todelliseen tarpeeseen. Se oli maino osoitus siitä, että aikaa kestävä teksti, visuaalisuus ja myös tunne on edelleen välitettävissä digitekniikan perusmenetelmillä siten, että se on vastaanottajansa helposti omaksuttavissa. Käyttökuva tulee meidän ennakoitavissamme olevassa maailmassa varmasti olemaan edelleen tarpeen ja kehittymään teknologisten nykymuutostenkin vahvistamana.


MJK

tiistai 13. lokakuuta 2015

Tykkämistykitystä ? Hyvästit digitunteille osa 3.


Tähän aiheeseen huomaan tulevan uusia, usein vastentahtoisiakin, havaintoja nyt päivittäin. Sekä koneella addiktiokäydessä, nykyihmisten tapaan, että muun oikean elämän ohessa. 

Olin muutaman arvostamani ja läheisen  entisen oppilaani  viimeisintä projektia ihailemassa.  Ilahduttavan monen kulttuuriharrastajan joukossa. Katselin ja kuuntelin small talkia. Osallistuinpa siihen itsekin.  Juuri se jäi mietityttämään.  Ja vähän hävettämäänkin. Mihin tämä tykkäämisnapin kutsu ja helppous on meitä viemässä. Siitä huolimatta, että faseenkin on tulossa lähiaikoina ne muutkin vaihtoehdot. Eli heti kun kyseinen yhtiö on saanut kokeiltua ja laskettua, paljonko niiden olemassaolo lisää heidän liikevaihtoaan  käyttäjien tietojen ja tavoitteiden  kauppaamisessa muille markkinointiponnistelijoille.

Tuntuu siltä että tämä ajattelua ja paneutumista vaatimaton tykkäily on latistamassa tärkeisiinkin aisoihin paneutumisen  perustoimittajan tasolle. Kun siitä tiedetään edes otsikko, ollaan jo kyseisen asian erikoisasiantuntija. Ja  se otsikkokin muuttuu seuraavalle portaalle  siitä raportoidessa.  Olemmeko totuttamassa seuraavan sukupolven jo siihen, että elintärkeidenkin ja kalliidenkin päätösten takana on vain ”tykkää – ei tykkää” akseli. Tältä ainakin minusta nyt tuntuu hallituksen ja poliisienkin touhuja seuratessa. Ja sain itsenikin kiinni  samasta häpeällisestä lusmuilusta.  Käyttämästä helppoa tapaa  olla mukava.  Tykkäämällä ilman raskaampaa ajatustyötä ja vastuuta omista sanoistaan.

Niin kouluttajien  kuin vanhempien käytössä  kyseinen helppo maneeri on varmasti erityisen tuhoisa.  Kaikki kakaroiden suoritukset kun ovat, usein täysin perusteetta, aivan ihania,  kuten koulutettavienkin..  Kasvatuksemme tuottama  ei sanan tabuvälttäminen muka positiivisuuden  ylläpitämiseksi, on nyt saanut  todellisen, ja tuhoisan  ylläpitoruiskeen tästä somedigipintatunnerutiinista. Keltään ei enää kuulla muuta kuin tykkäämistykitystä. Jolla ei ole mitään tekemistä arvostuksen, vastuun tai  rehellisen toisesta välittämisen kanssa.

Se toisen tekemiseen, ajatuksiin ja tunteisiin paneutuminen kun vaatisi todellista aivotyöta ja toisesta vastuullista välittämistä. Oikeaa tykkäämista.  Oikeassa elämässä. Perustellun  kantansa kärsivällistä selittämistä silloinkin, kun se poikkeaa vastaanottajan jo valitsemasta.  Mielipidettään silti ainoana totuutena pakkotyrkyttämättä. Se onkin eräs vaikeimmista vanhemmuuden velvoitteista vielä kesken olevan ihmisen taimen elämänkokemuksen kasvattamiseksi.  Ja sama asia ammatillista polkuaan vasta rakentavalle.  Pohdittu ja valittu teko, jonka takana on syvällistä välittämistä.  Teko kun on edelleenkin ainoa todellinen realiteetti.  Oman rajoitetun  käyttöaikansa priorisointi siihen, että on rehellisesti ja avoimesti  paneutunut  toisen  tuotoksiin, olemukseen ja viestiin. Napin painallus somessa on vain sen arvoinen. Siihen käytetyn sekunnin. Sekin on varmasti usealle vastaanottajalle positiivinen sekunti, enkä sitä millään tavalla halveksi. Kuin kynttilän valo suuressa pimeydessä. Rippunen onnea sille, jolla ei ole itselläänkään muuta antaa. Eikä ehkä haluakaan.  Todellisen oman aikansa, paneutumisensa, kuuntelunsa, ajatustensa ja tunteidensa heijastelu tasa-arvoisesti  toisen eläväisen kanssa on jotain täysin muuta.

Huomasin, miten onnellisessa asemassa ovat ne, joille sitäkin on tarjolla. Siis niille, jotka ymmärtävät senkin olevan heijastumatulos heidän omasta  asenteistaan ja  tunteistaan. Heidän itse valitsemastaan ja toteuttamastaan oikeasta elämästä. Aito asia ilman  sen tiivistämistä hetkelliseksi, mauttomaksi ja hajuttomaksi nolla ja ykkönen tunteettomuusmassaksi.
MJK

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Hyvästit digitunteille.osa 2.


 Tänään aamulla  käytiin seuraava  fb keskustelu:

Hei, mitä kangasta Toijalan tekstiilitukusta käyn ostamassa kun haluan studion seiniin mustaa.  XXX

Noilla tiedoilla on vielä mahdoton ehdottaa mitään, koska niin moni muukin käyttötarkoitus vaikuttaa asiaan, esim. tuleeko niiden peittää myös valonlähdettä kuten esim ikkunaa tai ovea, vai vain seinää, onko käyttöpaikassa myös paloherkkyysvaatimuksia, mikä on ripustuskorkeus, tuleeko mukaan valokuvaan, jolloin laskeutuminen, materiaali ja paino vaikuttaa asiaan, tuleeko vaimentaa myös ääntä tai eristää lämpöä????
Laatuja, ominaisuuksia ja painoluokkia on kymmeniä. Eli hyvin tarkka tieto tarvitaan käyttövaatimuksista, ennenkuin voin suositella mitään.  MJK

Kiitos vastauksesta!! Toinen seinä on kyprokkia ja sen verhon tarkoitus on vain estää valon heijastumista. Toisella puolella on näyteikkuna ja verhon tarkoitus on pimentää käytävältä tulevaa valoa. XXX

Kuinkahan kauan ja montako sivua edellistä kysymystä olisi netin yksityisviestissä vielä puitava ennen kuin riittävä määrä välttämätöntä tähän tarkoitukseen elintärkeätä kangastietoutta olisi kulkeutunut yhdestä päästä toiseen, sen tarvitsijalle?  Silti siitä puuttuisi edelleen tavat, joilla ilmaistaisiin vaikkapa sellaisia käsitteitä kuin laskeutuminen, tarkoituksenmukainen valonpidätyskyky, uv heijastus,  materiaalien monet kosketuksella selviävät ominaisuudet, esteettinen viihtyisyysvaikutelma ja käyttöpaikan erityisominaisuudet, joita onkin mahdoton digitaalisesti välittää. Mutta jotka paikan päällä studiossa ja kangaskauppiaalla veisivät vain hetken havainnollistaa ja kokea fyysismentaalisesti sen syvyisesti, että niistä syntyisi vastaanottajalla omakohtaista käyttötietoa, joka parhaassa tapauksessa myös aikanaan jatkaisi leviämistään, häneltä samaa asiaa joskus kysyvälle.
 
Digitekniikan suoma helpoin mahdollisuus on tietysti tilata netin kautta saksalaisen yhtiön kauppaamaa mustaa paloahidastavaa studioverhoa valmiina palasina ripustusosineen, jonka en ole nähnyt vielä kenelläkään  olevan sellaisenaan ominaisuuksiltaan sopivinta niihin paikkoihin, joissa sitä käytetään.  Mutta ajattelu ja tiedonhankinta on ulkoistettu persoonattomaksi oman pään ulkopuolelle. Ja lopputulos sen mukainen. Siis sen hyöty hankkijan henkilökohtaisiin tarkoituksiin.  Mutta  asiaan paneutuminen oli nopea ja vaivaton. Ja tulos, studio. ammattivalokuvaajan keskeinen työväline, hajuton, mauton ja persoonaton, kuin soitin ilman viritystä, materia ilman sielua ja tavoitetta, ilman sitä tunnetta joka syntyy läheisestä ja syvällisestä kokonaisvaltaisesta yhteydestä omaan työkaluunsa ja sillä synnytettävissä olevaan ilmaisuun. Vaikka tässä olikin kysymyksessä vain verho-ostos.

Vasta eilisten mietteitteni jälkeen olen todella havahtunut huomaamaan, miten kauas inhimillinen kanssakäyminen on päässyt useassa tapauksessa nykykommunikoinnissa karkaamaan.  Jopa läheissuhteissa ja erityisesti  tiedonvälityksessä.   Pelottaa suorastaan sellainen maailma, jossa tarvittavan tiedon hankkimisessakin riittää google/wikipediataso.   Ja lopputulokseksi riittää kerran kuultu, muttei tarkistettu eikä verrattu mihinkään tai syvennetty mitenkään.  Tulos ilman historiaa.

Nykyistä journalismin alennustilaa päivittäin seuratessa se on kyllä tullut huomattua, että sitähän elämme jo parhaillaankin.  Toivottavasti yhä useammat kuitenkin jo huomaavat  päällemme kaaatuvan tietomassan olevan suuri, mutta ohut kuin ilmapallon kuori.  Sen vastakohtaan, asian selvittämiseen tai yhteyskumppanin tapaamiseen on yhä harvemmalla aikaa ja surullisen usein haluakaan.  Vanhat suomalaiset ehtymättömät luonnonvarat, kylmyys ja kateus,  ovat voimistaneet asemiaaan maan tapana.  Surullista, mutta ilmeisen väistämätöntä.

Se kyllä yhä edelleen mietityttää, osaako nyky- tai mikään tuleva sukupolvi enää edes odottaa jokaisen itselle uuden tiedonmurusen ja/tai kohtaamansa henkilön takana löytyvää valtavaa tiedon, kokemusten, tunteiden ja elämysten massaa, jonne avattavissa olevana ovena jokseenkin kaikki kohtaamamme ongelmat ja henkilöt ovat. Onko jokaisen aika jo niin kortilla tuota digitaalisen tunneilmapallon pintaa sinne tänne ryntäillessämme.  En mitenkään väitä, ettei tämän hetken digi-ihminen kykenisi tunteisiin, mutta asenne niiden mahdollistamaan elämään tuntuu minusta kylmenevän ja katoavan bittiavaruuteen hetki hetkeltä.  Kenties se jatkossa riittää. Mutta toivon vankasti ettei osoittaudu myös välttämättömäksi hengissä pysymisen ehdoksi. Keinoksi välttää tietämisen tuskaa ja  pääsylipuksi tunteettomuuden  erämaahan.
MJK

maanantai 5. lokakuuta 2015

Hyvästit digitunteille.


Vuoden alussa ryhdyin omalta osaltani, aivan täysipäiväisesti, auttamaan  tavoitteittensa saavuttamisessa niitä ammattivalokuvaajia, joiden seuraava uraetappi on kansallinen tai kansainvälinen ammatillinen tasorankkausarvonimi.  Sparrausryhmään pääsyn edellytyksenä oli, SAV:n jäsenyyden lisäksi, toteuttaa annetun ohjeen mukainen lyhyt suunnitelma esimerkkikuvineen henkilökohtaisen tavoitteen teemasta, etenemisestä ja aikataulusta. Sekä sitoutuminen auttamaan muita ryhmäläisiä aina henkisesti ja fyysisestikin tarvittaessa silloin, kun se vie myös omaa projektia eteenpäin. Ja lisäksi velvoite organisoida yksi omaan projektiinsa liittyvä  tavoitteellinen yhteinen työskentelykerta ryhmäläisten tueksi, virikkeeksi ja kunkin osallistujan etenemisvaiheiden  yhteiseksi päivittämiseksi.

Kolmisenkymmentä ammattilaista  ilmoittautui ja sitoutui mukaan välittömästi, useimmat entisiä oppilaitani eri vuosikymmeniltä. Nyt, 10 kuukautta myöhemmin, pohdin huolellisesti toiminnan toteutumatonta mielekkyyttä.    Siitä vähän statistiikkaa:  vain 10  paikan varanneesta 32:sta on saanut aikaan edes  mukaan tulon kynnyksenä olleen pienen suunnitelman.  Osallistumismahdollisia tapahtumia on tähän mennessä järjestetty  yhteensä 16.  Kolmessa on ollut järjestäjän ja minun lisäkseni noin 5-7 ryhmäläistä, useimmissa 1-2.  Muutamassa vain järjestäjä ja minä. Kaksi on peruttu kokonaan sen ainoa osallistujan puuttuessa.  Kolme ryhmäläistä on saavuttanut tänä aikana asettamansa muodollisen ja julkisen kansainvälisen tavoitetason, tosin jo ennen toiminnan alkamista tuotetuilla kuvillaan ja kaksi on tämän toiminnan tukemana saanut esittelykuntoon  suunnitelmansa kohteen. Itselleni tämä toiminta on ollut kalliiksi tullut, mutta usealla tasolla antoisa harrastus ja  velvoite.  Mutta pomminvarmasti nyt toteutuneessa muodossaan hyötysuhteeltaan järjetön.
Koska kuulun jo lähes kadonneeseen sukupolveen, joka pitää kiinni sitoumuksistaan,  olen miettinyt tapahtuneen tyhmyyden syitä ja korjauskeinoja niiden jäljellä olevien 14 kuukauden ajaksi, joina olen luvannut tätä jäsenten ammatillista yhtä kasvumahdollisuutta ylläpitää.  Seuraavia ajatuksia on tullut mieleeni:

-                      Näin vaativaa henkilökohtaista projektia, kuin 10 osallistujalla on nyt työn alla, saa toteutettua vain hyvin harva poikkeusyksilö yksinään.  Ryhmän henkinen tuki ja tsemppaus on siinä merkittävä apu. Erityisesti sen tien jo käyneiden tietotaito ja kokemus. Jos sitä on saatavissa luotettavalta, ja kyllin läheiseltä taholta.  Siihen se, että tukiryhmä koostuu vain suljetun nettifoorumisivun ja sen kuvien  sekä asianomaisen suunnitelmaotteen kautta muodostuneista kanssakulkijoista ei riitä.  Eikä se, että  joka kerta ryhmän tapahtumaan osallistuessa, muut paikalla olijat  tapaa ensi kertaa ja usein viimeistäkin.  Sellaisten tuesta, kuvakäsityksestä ja projektinsa tilanneraportista  ei paljoa kostu. Hyvästä yrityksestä huolimatta.  Digitaalimuodossa netissä oleva ihminen , ilman ääntä, hymyä, liikkeitä, ilmeitä , kosketusta, unelmia, tunteita, yhteistä reaaliaikakokemusta ja touhuilua, on tarpeeton tuki. Sellaisen mielipiteistä ei paljoa juuri perusta, eikä sellaista osaa omilla kommenteillaan yhteiselläkään nettifoorumilla auttaa tai tukea. Jos edes haluaa. Digitaalitunteet kun eivät riitä oikein osallistumisen kynnyksen yli.

-                      Tulin siihen tulokseen, että vain minä osallistujien jokseenkin ainoana yhteisenä nimittäjänä, järjestön lisäksi, ei ole  tarpeeksi. Varsinkin, kun itse olen hyvin asia- ja suoritusvirittäytynyt.  Se että tässä projektissa minulla on ollut tilaisuus ja haluakin jokaisen kanssa  käyttää enemmän aikaa kuin koskaan aikaisemmin, ei  riitä hyvin tarpeellisen ryhmädynamiikan ja yhteisöllisyyden pohjaksi.  Eikä minunkaan osuuteni  pääasiassa pitkinä netin kommentteina ja tuntienkaan  puheluina tuota sitä tarpellista tunnejälkeä, joka voi syntyä vain yhteisten kokemusten, elämysten, naurujen, vaikeuksien ja kyyneltenkin kautta.

-                      Siksi  aion tehdä seuraavaksi sellaisen sosiologisen kokeen, että tämän ryhmän mahdollisuuksiin ja myös velvoitteisiin pääsee tästä eteenpäin mukaan vain oikean fyysisen läsnäolonsa todentamalla.  Tulemalla järjestelmällisesti itse, aina kun mahdollista, paikalle, tuomalla niihin oman lihaa ja verta olevan innostuksensa, kuvansa, tekstinsä, ilonsa ja ongelmansa.  Siis luonnollisesti  netin kautta tapahtuvan tiedotuskäyttäytymisen lisäksi.

-                      Todellinen hyötysuhde ei varmaankaan voi olla jo tapahtunutta huonompi, mutta tämänkin ryhmän tarkoituksen ja hyödyn voi siihen osallistuja saavuttaa varmasti aikaisempaa syvällisemmin ja käyttökelpoisemmin.  Luonnollisesti se  rasittaa kukkaroa menettynä työaikana ja matkakuluina, mutta  ero tuntemattomien, vaikkakin ammattikollegoiden, harvoihin ja persoonattomiin digihuomioihin ja -tunteisiin on  aivan ratkaiseva.  Varsinkin silloin, kun  siihen ulkopersoonalliseksi jäävään  digiselailuunkaan ei ole aikaa paneutua.  Siitä kun on tullut jo kaiken merkityksen hukannutta rutiinia, jolle ei paljon ajatuksia tuhlata. Tunteista puhumattkaan.  En mitenkään aliarvioi esimerkiksi sitä mahdollisuutta, joka netin kautta on nykyään juuri maailmanlaatuisten ja –tasoisten visuaalisten osaamisten  näkemiseen ja vertailuun, mutta sen siirtovaikutukseen vain digitunteiden kautta en kyllä usko. Puhumattakaan sen siirtovaikutuksesta omaan ammattitaitoon ja -käyttäytymiseen. Siihen uskon edelleen tarvittavan juuri ja nimenomaan sitä mikä on valokuvan voima ollut jo lähes kaksi vuosisataa, valo, varjo ja inhimillinen kontakti.


MJK