sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Luovuuden tappajat ?



Eräässä hiljattain näkemässäni musiikkiohjelmassa muuan osallistuja kertoi lopettaneensa soiton opiskelun, koska hänen luovuutensa tapettiin opettajan toimesta, korjaamalla hänen suoritustensa virheitä. Se tarttui heti  korvamadokseni. Kyseisen mielipiteen kuuleminen on minulle luonnollisesti kovin tuttu, useidenkin ”luovien” taitojen opettajana. Tämän kysymyksen keskeisen merkityksen kanssa on tullut itsekin painittua jo puoli vuosisataa.  Vaihtuvalla menestyksellä. Eri ”luovuisten” kohteiden mielestä.

Kun aikanaan työskentelin sen hetkisen asemani velvoittamana Taikin valintakokeiden  arvioinnissa, saimme silloiselta emeritusrehtorilta mielenkiintoisen ohjeen. ”sisään ei kannata ottaa niitä kaikkein lahjakkaimpia, sillä he tulevat pärjäämään joka tapauksessa, eikä myöskään niitä lahjattomia, sillä he eivät tule pärjäämään koulutettuinakaan. Se varsinainen homma on valita ne kyllin lahjakkaat ja koulutuskelpoiset, jotka ovat  päättäneet suuntautua näihin ammatteihin”.  Hän puhui siis lahjakkuudesta, joka minusta on nimensä mukaisesti, eräänlainen geenipohjainen ”syntymälahja” ja kokeeseen osallistujan sen astisessa elämässään jo  hankitusta asenteesta omaan tulevaisuuteensa.

Minusta avainasia, jota mielipiteeni ja kokemukseni koskee oli jo silloin oppilaitoksen nimenkin huomioiden ammatti, eikä samassa rakennuksessa silloin toimivan Taideakatemian tavoite ”taiteilija”.  Opetusohjelmamme  poikkesivat vielä silloin ja juuri siksi aivan merkittävästi toisistaan. Sekä filosofialtaan, että käytännön toteutuksiltaan. Toinen tuntemani viisas rehtori määritteli kerran asiaa siten, että ” jos insinööri osaa myös sorvata, se on etu hänen työssään, mutta jos sorvausta opetetaan ja harjoitellaan insinöörikoulutuksessa, silloin koulutusresursseja käytetään väärin”.  Nämä ajatukseni koskevat siis sovelletun ja määrättyyn tarpeeseen synnytettyjen teosten luomisprosessia ja sen opettamista, ei missään tapauksessa vapaan taiteen teoksia, joiden mahdollinen käyttöä ja kaupallista arvoa voidaan edes arvioidaan vasta valmiin tuotoksen ollessa jo olemassa. Tilatut taideteokset, esim. julkisiin tiloihin ovat  asia erikseen.

Myöhemmin, kun samoissa sovelletun taiteen oppilaitoksen valinnoissa siirryttiin joko pelkän maksimaalisen lahjakkuuden, tai, valitettavasti, myös poliittisen ”valveutuneisuuden” ”mittaamiseen” opiskelijavalinnan kriteerinä, jouduttiin minusta tielle, jolla en itse enää halunnut olla mukana.  Myös ”luovuus”  sanasta tuli silloin moneen käyttöön omaksuttu lyömäase, jolla  oli äärimmäisen helppo puolustella onnetonta opintosuoritusta, laiskuutta ja /tai tyhmyyttä.  Tai poliittis-yhteiskunnallisia uskonkappaleita.

Sinänsä mielenkiintoista onkin juuri se, että mielestäni todellinen ”taiteellinen luovuus” ei useinkaan korreloi mitenkään älykkyyden tai peräti viisaudenkaan kanssa. Toisin kuin ”sovellettu luovuus”, jossa synnytetään uusia asioita tarkasti määriteltyyn viitekehykseen. Se olisi minusta mahdotontakin käyttämättä myös selkeää analyyttistä älykkyyttä, merkittävää tuotanto- ja työteknistä osaamista  ja suuren työmäärän hikeä. Sen syntymälahjakkuuden ja ”luovuuden” lisäksi.

Esimerkiksi sellainen tilanne, jota juuri tällä hetkellä työstän yhdelle asiakkaalleni, miten voidaan yhdellä kuvalla ilmaista markkinointimielessä tavoitteellisesti ja kaupallisesti, mutta eettisesti rehellisesti, kohteen poikkeava laaja-alaisuus ja tuloksellisuus terveydenhoidon usealla eri sektorilla.  Jos juuri sellaisen viestintätarpeen ratkaisuksi tuotettaisiin epäterävä lähikuva naapuritalon siivoojan mustan kissan takapuolesta, se saattaisi olla ”luova” ratkaisu sellaisen mielestä, joka olisi saanut ” luovuuden” koulutuksensa pelkän ”erilaiseen” tekemiseen motivoinnin  ja kaikkien alkeisvirheidenkin korjaamattomuuden  ilmapiirissä. Ennusteeni sellaisen ”luovan” yksilön taloudellisesta ja henkisestäkin jatkomenestyksestä  sovelletun luovuuden ammateissa olisi murskaava, mutta realistinen.  Nyt usean työuransa jo lopettaneenkin oppilaani seuraamisen johtopäätöksenä.  Nuo ”luovuudella” ala-arvoisia opintosuorituksiaan perustelleiden myöhemmät vaiheet, kun ovat lähes poikkeuksetta surullista seurattavaa. Eikä sitä johtopäätöstä voi tälläkään kokemuksella välttää, että ainakin koulutusvaiheessa luovuudesta pitivät suurinta meteliä ne, joilta sitä eniten puuttui.

Mielestäni se minun arvostamani käyttökelpoinen ”sovellettu luovuus” on kehitettävissä oleva taito ja asenne. Se vaatii väistämätöntä sitkeää tavoitteellista työskentelyä, harkittua jatkuvaa tiedon, tunteiden ja kokemusten omakohtaista keräämistä ja niiden analysointia ja sulattelua rauhassa ja hiljaisuudessa. Vasta sitten kun kaikki nuo edellämainitut ovat adaptoituneet kokijansa mielessä niin yhtenäiseksi pääomaksi, ettei niitä tarvitse sieltä etsiskellä, jotain ”luovaa” , mutta myös käyttökelpoista ilmestyy sieltä oikeissa paikoissa ja oikeaan aikaan.  Varsinaisen vapaan taiteen luovuuden tuotokselta puuttuu useimmiten juuri tämä ennakkoon päätetty, määrättyyn tarkoitukseen käyttökelpoisuuden pakollinen funtio, eli luovuuden vapaudet ovat siinä aivan eri mittakaavan asioita. Ja täysin erilaisin etenemisperiaattein sekä työskentelymetodein koulutettavissa ja motivoitavissa.

Sovelletun luovuuden ammatteihin valmentava kouluttaja, jonka tehtävä on kohteensa päässä tapahtuvaa tavoittellista luovaa prosessia kehittää, mutta tekee sen pelkän hyväksynnän, kiittelyn ja motivoinnin keinoilla ja ilmapiirissä onkin todellisuudessa juuri sen luovuuden tappaja. Koulutettava ei silloin joudu oppimaan ja sisäistämään omaa sellaista rakentavan kriittisyyden työvaihetta, joka on välttämätön kaikkien todellisten taitojen ja ominaisuuksien kehittymiselle. Hän ei opi luomaan loputonta määrää uusia, funtionaalisista syistä hylätyn ratkaisun, vaihtoehtoja. Kun se ensimmäinen onneton ja kypsymätön raakaversio oli jo ”luovana” tuotoksena kelpaava, kehuttu ja kiitelty.

Minä kunnioitan ja arvostan edelleen niitä kouluttajia, jotka, ”luovuuden tappajaksi” leimautumisen riskilläkin jaksavat huomioida, perustella muutostarvetta ja korjata  niitä koulutettavansa  suoritus- ja/tai näkemysheikkouksia, jotka korjaamattomina pitäisivät  hänen suorituskykynsä juuri selvitymisen riman alimmalla ylityskorkeudella. Siksi olen myös tullut sellaiseen päätelmään, ettei  monen kouluttajan sirpalevastuu ja –sisältö myöskään sovi sovelletun ammatillisen luovuuden  koulutusmenetelmäksi muille, kuin jo ennestään ”mestaritason” taitajille.  Sitä alemmilla koulutustasoilla ei voida saavuttaa riittävää tason nousua ilman, että jokainen uusi suoritus on suunniteltu ja valmisteltu aina sellaisen tason ja taidon sekä ongelmanratkaisun vaatimuksille. joita koulutettava ei varmasti vielä hallitse, mutta jonka jo saavutettu taso antaa riittävät henkiset välineen tavoitteeseen etenemiseen. Eikä sitä tarkasta osaamispisteestä etemistä voi vain kyseisen tehtävän ajaksi ”lainattu” vierailija mitenkään oppilaskohtaisesti tietää ja huomioida.  Hyötysuhde funktionaalisen luovuuden kehittämiseksi on silloin alle nollan, vaikka hajatiedon määrä ja tilanteessa viihtyvyys voi hetkeksi lisääntyä.

Mielestäni jokainen sovelletun luovuuden kehittämistehtävä koulutustilanteessa, on kohteen ajan ja kehittymisen varastamista, ellei se ole hänen taidoilleen sitä aloittaessaan  vielä mahdoton.  Sen lisäksi tehtävän antajalla on oltava niin suuri  sisällöllis-taidollinen etumatka suorittajaan, että hän voi  löytää uudesta suorituksesta ne vasta silloin esille ja korjattavaksi tulevat lisäarvot ja –taidot joiden merkitystä ja laatua kohde ei edes ymmärtäisi ilman kyseisen suorituksen jo tehtyä omaakin toteutusta koko senhetkisellä taidollaan.  Ymmärrän kyllä, että tämäntasoinen luovuuden kehitysprosessi on monelle ”kaikki minulle nyt heti ja helpolla” nykyihmiselle vähintään ahdistava kokemus, mutta luovuuden tappamiseksi ei sitä voi nimittää. Minä nimitän sitä sen kasvattamiseksi.

MJK






2 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Luovuudesta

    Matti lanseeraa termin 'sovellettu luovuus', joka on erinomainen kuvaamaan luovuutta ja sitä,mitä se tarkoittaa ja miten se saadaan aikaan.

    Ennen 1900-luvun alkua säveltäjä oli ammatti. Se tarkoitti käytännössä esim. J. S. Bachilla sitä, että keskiviikon ja sunnuntain messuun oli sävellettävä teos esim. kuorolle, kirjoitettava nuotit ja harjoitettava kuoroa siten, että esitys oli laadullisesti riittävän tasokas. Säveltäminen oli funktionaalista, musiikkia tarvittiin osana jokaviikkoisia kirkollisia menoja.Lisäksi oli tietysti muita hovin tilaisuuksia, joita varten tarvittiin musiikkia. Nykyäänhän tilaussävellyksiä on kovin harvakseltaan, kaupallisesti kannattavat säveltilaukset lasketaan vuosittain Suomessakin enintään kymmenissä. Siis sellaiset säveltilaukset, joiden tuotoilla säveltäjä tulee oikeasti toimeen. Pelkästään sävellystyöllä itsensä elättäviä ei ole kovinkaan montaa, veikkaisin äkikseltään, että alle kymmenen henkilöä.Lukion musiikinopettajamme kuvasikin nykysäveltäjien luomisprosessia kärjistetysti siten, että säveltäjä istuu kannonnokassa ja odottaa inspiraatiota.

    Koulutettuna (kiitos Suomen musiikkioppilaistosjärjestelmälle ja ammattitaitoisille opettjille) ammattimuusikkona lajittelen taiteellisen osaamisen kolmeen tasoon:
    a) hallitsematon epäjärjestys
    b) hallittu järjestys
    c) hallittu epäjärjestys
    Yllä oleva kategoriointi ja seuraavalle tasolle päästään Matinkin blogissa mainituilla edellytyksillä ja työnteolla. Oikotietä onneen ei musiikin parissa ole.
    Tasoa a kuvaa hyvin nykyajan populistinen viihdemaailma. Kuka tahansa voi osallistua erilaisiin kykykilpailuihin. Eräs popjazz-lauluopettaja kuvasi seuratessaan muutaman jakson idols-ohjelmaa, että hänen korvansa meinaavat särkyä.Idols kokelas lauloi ja imitoi Christina Aquileran kappaletta laulaen kaikki samat pitkät korukuviot kuin esikuvansa. Yksi olennainen ero heidän laulussaan on: Aquilera on harjoitellut nopeita äänikuvioita tuhansia ellei kymmeniä tuhansia tunteja pianon ja ammattiopettajien johdolla äänenpuhtauden ja mahdollisimman tehokkaan ja ääntä tuottavan äänen saamiseksi laulu- ja hengitystekniikkaa hioen.
    Tason b voidaan musiikissa käsittää esim. tarkaksi, mutta tunteettomaksi soittoesitykseksi. Tasolle b päästään vuosia kestävällä määrätietoisella ja järkevästi järjestetyllä harjoittelulla sekä kokonaisvaltaisella musiikillisella yleissivistyksellä eri tavoin musiikkiin perehtyen.
    Tasolle C päästään yleensä sitten, kun taso B hallitaan riittävän hyvin. Hallitsemalla eri soittotekniset asiat, ilmailulliset keinot, tyyliseikat jne. soittaja/laulaja hallitsee työkalupakin, josta voi sitten ottaa käyttöönsä oikeat työkalut halutun musiikillisen ilmaisun esille tuomiseen. Sanomattakin selvää, että useimmiten nämä eri työkalut tulevat selkäytimestä, eikä niitä harjaantuneen muusikon tarvitse erikseen miettiä harjoittelu- tai esiintymistilanteessa. Hyvä neuvo tason C saavuttamiseen on: 'Opettele kaikki ja unohda kaikki'.
    Luovuutta ja inspiraatiota on tietysti tutkittukin paljon. Inspiraatiohan tai sitä vastaava kokemus syntyy useimmiten pitkän pohdinnan tuloksena. Pitkän pohdinnan jälkeen asiat vain loksahtavat paikoilleen.
    Terveisin, Jukka

    VastaaPoista