sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Pyhäinpäivän pohdintaa.



Tämän vuoden pyhäinpäivänä aihepiiri on minua kovin lähellä, sillä sekä toissapäivänä, että pari viikkoa sitten sain selkeän muistutuksen oman aikani vääjäämättömästä hiipumisesta. Silti on edelleen mahdotonta sanoa, onko väistämätön edessä jo tänään tai vasta vuosien kuluttua. Siihen voi vain olla valmistautunut. Omalla tavallaan. Paperisodan osuuden olen hoitanut jo vuosia sitten ja nyt tiedän mitä faktisesti myös ajattelen sillä hetkellä kun kaikki tietämäni ja nyt myös kokemani fyysiset merkit osoittavat lähdön olevan  käsillä. Minulla on siis onni saada ottaa siitäkin opikseni aikanaan tulevaa lopullista kertaa varten.

Pohdin myös sitä, mitä rakentavaa tai tärkeää olen oppinut  elämästä perusperheeni jo tapahtuneiden kuolemien seurauksena.  Sekä siihen valmistautumisen, että jälkihoidon yhteydessä. Useimmat seikkoja, joista minulla ei olisi mitään omaa käsitystä ilman näitä tapahtumia.

Isäni poismeno tapahtui, kun en ikäni puolesta ollut vielä kypsä vakavaan keskusteluun ja sen kautta häneen  tutustumiseen  syvällisemmin, joten hänen todellinen maailmansa jäi minulle liian vieraaksi.  Surukseni minun on todettava, etten koskaan puhunut hänen kanssaan edes perinnöksi saamani maailmankatsomuksen keskeisistä perusteista. Sittemmin olen huomannut hänen selkeän vaikutuksensa, ehkä esimerkin kautta, omaan suhtautumiseeni sekä työhön, että  vastuuseen ja itselleni ottamiini velvoitteisiin. Ne kun tuntuvat minulla usein olevan muutamaa sukupolvea tämän päivän ihmisiä varhaisemmalta ajalta. Katsojasta sitten riippuu, onko se etu vai haitta vai pelkästään ominaisuus. Se tieto ja kokemus, mikä kertyi usean vuoden päivittäisistä vierailuistani hänen luonaan sairaalan kroonisten tautien osastolla, on ollut kyllä kasvattava vaihe elämässäni, varsinkin kun samoina vuosina kävin siellä toisella osastolla itsekin hoidettavana viikoittain.
Nuo vuodet luultavasti opettivat minut olemaan jännittämättä sairaalamiljöötä vähääkään. Siitä on ollut sittemmin paljon iloa sen jälkeenkin viettämieni lukuisien sairaalajaksojen aikoina. Silloin opin myös realistisen suhtautumisen hoitoalan ammattilaisten rajoitteisiin niin diagnoosien kuin lääkearsenaalinkin suhteen. Valitettavasti en ymmärtänyt käyttää noita vierailuaikoja pitkiin keskusteluihin isäni kanssa, kun hän vielä oli tajuissaan. Kenties tilanne ei ollut siihen suotuisa, samojen huoneiden muiden asukkien kannaltakaan. Rautaisannos erilaista syövän etenemiseen liittyvää tietoa ja kokemusta tuli kyllä opittua.

Sisareni äkillinen menehtyminen matkoilla auto-onnettomuudessa kesken ensimmäistä vastuullani olevaa kymmenen päivän kesäkurssia, opetti sitä tapahtumaa siivotessani monta asiaa, joista olen huomannut olleen usein hyötyä. Sen seurauksena en ole sittemmin sitoutunut mihinkään merkittävään ilman luotettavaa varahenkilöä, ettei lupaamani asia jäisi kesken mahdollisen yllätyksen sattuessa. Kohtuu usein sitäkin on tarvittu, minä kun olen melkoinen onnettomuusmagneetti.  Toinen siihen liittynyt oppi, jota en olisi toivonut tarvitsevani, on kokemukset erilaisten viranomaisten sääntöviidakosta ja sen epäinhimillisestä soveltamisesta.  Tuli opittua melkoisen työmäärän ja ajankäytön kautta sekin, että rusinaksi tuhoutunutta autonromua ei saa pois rekisteristä ilman molempia muodottomaksi murskaantuneita rekisterilaattojaan, että yksivuotias ja seurakunnan jäseneksi kastettu erotetaan sieltä piispainkokouksen päätöksellä sekä sekin että sairaskohtauksensa takia onnettomuuteen joutunut ja edelleen siitä tehohoidossa oleva voidaan tuomita oikeudessa  kuolemantuottamuksesta. Ja kaikki edellä olevat asioita, joista ei ollut valitusmahdollisuutta eikä muuta tulkintaa.  Huomasin nyt, että myös sisareni todellinen olemus ja syvimmät näkemykset olivat jääneet minulta yhteisenä elinaikanamme kokonaan keskustelematta. Tunsin hänet rauhallisena ja pätevänä tiedenaisena, mutta enpä juuri muuten.

Nykyiset käsitykseni molemmista edellämainituista perheenjäsenistäni perustuvat valtaosaltaan pitkiin keskusteluihin ja lukemattomiin kysymyksiini äidilleni, joka eli muutaman vuosikymmenen heitä kauemmin. Ajan, jolloin olin itsekin jo sen verran kehittyneempi ja kuuntelukiinnostuneempi, vaikkakin eri paikkakunnalla asuva, että tämä äitini kautta suodatettu tieto on antanut minulle kohtuullisen selkeän käsityksen perusperheeni yksilöistä.  Mukaan lukien myös vanhempi sisareni, joka kuoli vasta muutama vuosi sitten lähes vuosikymmenen altzheimervaiheen jälkeen. Meidän ikäeromme oli niin suuri, ettei meillä varsinaista yhteistä perhe-elämää koskaan tasa-arvoisena ollutkaan, hän oli minulle lähinnä vanhempieni tuuraaja ja minun kasvattajani lapsuusaikanani. Sekä äitini, että sisareni vuosikausien valmistautuminen  omaan, jo itsekin toivomaansa, poismenoon on selkeyttänyt käsitystäni  kuolemaan liittyvistä ilmiöistä ja vahvistanut vakaumustani eutanaasian inhimillisyydestä ja arvosta joissakin tilanteissa. Toivon, että siihen liittyvä lainsäädäntö saadaan toimivaan muotoon vielä minun eläessäni ja pienemmällä sekä järjettömällä poliittisella puljaamisella, kuin nyt työn alla oleva soteuudistus.

Myöhemmän omaisselvittelyjeni kautta olen hahmottanut useita keskeisiä sekä geneettisiä että kasvatuksellisia  piirteitä, jotka omassa rakenteessani olisivat jääneet ikuisesti ymmärtämättä näiden tietojen puutteen takia. Vasta  nyt olen hahmottanut sen ymmärrysrikkauden, jonka saisi perinnökseen oman perheensä jäseniin, heidän todellisiin ajatuksiinsa ja arvoihinsa perusteellisesti tutustumalla. Asia, jonka olen, osittain ehkä oman kasvatukseni takia, laiminlyönyt myös omassa perhe-elämässäni. Aina on ollut joko sellainen työ- tai muu este, että pitkälliseen yhteiseen keskusteluun ja todella syvälliseen toisiimme tutustumiseen ei ole ollut  sellaista yhteistä aikaa, jonka olisin ymmärtänyt siihen varata ja käyttää. Minusta tuntuu, että se on tilanne tänä aikana jokseenkin kaikissa  tuntemissani perheyhteisöissä.  Sitä en tiedä, onko elämä tarkoitettukin sellaiseksi, että  meille rakenteellisesti läheisimmätkin ihmiset jäävät silti monella tasolla kontaktipintamme ulkopuolelle. Täysin toinen asia on, mitä kukin meistä aivan riittävänä ymmärrystasona läheisistään pitää. En osaa sanoa, olisiko elämäni ollut toisenlaista, jos olisin perus- ja nykyisen perheeni  minun mittarillani syvällisesti tuntenut, mutta tänään minusta tuntuu, että ainakin se olisi ollut ponnistelujensa arvoista. Eikä ehkä vieläkään täysin liian myöhäistä.

Pitkän harkinnan ja asian huolellisen pohdinnan tuloksena olen itse  päätynyt  sellaiseen toimintamalliin, etten yritä oman laajemmankaan perhe- ja sukuyhteisöni tätä, mielestäni haitallista,  käyttäytymisperinnettä sen muiden jäsenten osalta väkisin muuttaa minun nykyisten arvojeni mukaiseksi.  Kuten useimmissa muissakin asioissa, vain itseään pystyy muuttamaan, joten minun valintani on ollut tämä;  öisten pohdintojen ja minulle tärkeiden muidenkin asioiden kirjoittelu muotoon, joka on lukijan ulottuvilla jos joku perheeni tai yhteisöni jäsen sitä joskus haluaa tutkia. Omasta tahdostaan eikä velvollisuudesta.

Mielestäni tällainen käytännössä lähes kaikille mahdollinen, kustannukseton julkaisu- ja säilytysmuoto on eräs niistä todellisista arvokkaista lahjoista, joita olemme saaneet nykyisen digiaikakauden ansiosta.


MJK

1 kommentti:

  1. Taas hyvää pohdintaa! Näinhän se elämä menee. T: Veikko

    VastaaPoista