maanantai 15. tammikuuta 2018

Oppimistarjonta aktivoitui jälleen.



Vuoden vaihteen jälkeinen lehdistö on täynnä  ammatillisia opiskeluhoukutuksia. Ne lupaavat ruusuista tulevaisuuta lähes jokaisen sektorin oppijalle. Milloin minkäkin tittelin tai tutkintopaperin takaamana. Vähän niin kuin  parin viikon takainen joulupukkisatu olisi siirretty aikuisten maailmaan. Ennen pyrittiin siihen, että karsinnan kautta opiskelemaan valittiin vain niitä kyseiseen työelämän sektoriin ja sen  vaatimuksiin sopivia yksilöitä,  jotka tavoittelivat vakavasti oman kiinnostuksensa kohdeammattia. Nykyään sisäänvetoilmoituksia kenen tahansa houkutukseksi on lehdissä sivutolkulla.   Myös ”mediaseksikkäisiin” ammatteihin tai ainakin niihin päätymistä muka helpottaviin ”oikoteihin”.

Päättyneenä vuotena osallistuin säännöllisesti koulutuksellisiin tapahtumiin, välillä tuottajana, toisinaan myös kohteena.  Ajallisesti eniten viestinnän jatko-opintojaan ponnistelevien tutorina ja heidän ammattiosaamisensa riippumattomana arvioijana. Siksi sain päivitettyä itselleni varsin selkeän kuvan myös ammatillisen tutkinto-opetuksen nykytilasta. Sitä pohdiskelin jälleen jokseenkin päivittäin.

Nykyisen näkemykseni mukaan, ammatillista opetusta tarjoavissa laitoksissa on erityisesti taitojen opetuksessa usein ongelmana,  että se yleensä painottuu  täysin jäsentymättömään sirpale- ja nippelitietoon.  Kaikenlaisia irtokikkoja kaupataan monenlaisilla ennakkohyvitetyillä- ja etäsuorituksilla, webinaareilla ja erikoistarjouksilla, mutteivät ne ankkuroidu mihinkään yhteiskunnalliseen  tai koulutukselliseen kokonaisnäkemykseen alan ammattitoiminnan perusteista.

Useimmat nykyiset tutkintotodistukset nojaavat sellaisiin opintosuorituksiin ja tentteihin, joissa kysytään joko vanhenevaa senhetkistä tekniikkaa ja käsityksiä tai ilman suoranaista ammatillista käyttöarvoa olevaa historiaa. Lisäksi ns. yhteiset aineet eivät juuri koskaan integroidu lainkaan ammattiaineita tukemaan. Kuitenkin koulutusta säätävä ja siksi tutkinto-opetuksessa pakkonoudatettava ohjeisto sallii edelleen joka tavalla mielekkään opetuksen toteutuksen, jos opettajalla vain on kanttia ja viitseliäisyyttä rakentaa sellainen. Sekä luonnollisesti asian vaatima vahva ammatillinen ja pedagoginen kyvykkyys. Tämän mahdollisuuden käyttämättömyyttä pakoillaan laajasti muka liian tiukan ohjeiston ja taloudellisen resurssipulan taakse.

Tässä mielestäni onkin tämän ongelman avainkysymys.  Ainakin ”luovien” alojen opetuspaikat on täyttänyt ennen näkemättömän heterogeeninen pätevyystaso ja sen mukana se ”osaaja” aines, joka opettajan suojatyöpaikkaan hakeutuu ja myös jää.  Digitaalisuuden läpimurto kaikkiin työtehtäviin mahdollisti ja myös aiheutti liian hallitsemattoman siirtymän uusia toteutustaitoja ja omaa opiskelua vaativasta työelämästä vanhentuneiden tietojen ja asenteiden  jakamisammatteihin yhteiskunnan tuella tekohengitettyjen instituutioiden unelmatehtaisiin.  Hyvin laaduttoman tavoitteettoman ja sirpaloituneen ”oppimis” tapahtuman vastuullisiksi.

Sillä tarkoitan tilannetta, jossa omaltakin ammatilliselta osaamiseltaan keskeneräinen  ”opettaja” ei edes kykene toimimaan siten, että opetus keskittyisi ammattiaineissa itse oppimistapahtumaan ja siinä syntyviin ja riittävästi sisäistettyihin ajattelu - ja toimintaprosessien kokemiseen ja harjoittelemiseen  mielekkäällä ammatillisella tavalla. Sen synnyttämiseksi pitäisi joka ainoa tunti valmistaa sekä yksilöllisesti siihen tilanteeseen ja olosuhteeseen, että aina uudella tavalla kulloisenkin oppilaan senhetkisten valmiuksien  ja motiivien mukaan, eikä minkään vanhan kaavan toistaminen olisi kertaakaan mahdollista myöskään opetuksessa.

Tämä tarkoittaisi moninkertaista työmäärää nykyiseen verrattuna. Koska palkka maksetaan vain pidetyiltä luokkatunneilta, eivät useimmat opettajat edes kuvittele niin tekevänsä. Vaikka pitäisi kyllä.

Toinen seikka on se, että useimpien koulutusinstituioiden opettajanhuone on paikka, jossa kokonaisvaltainen ammatillinen ja pedagoginen todellinen tuloksellisuus on  tabu, josta ei keskustella eikä siihen etsitä yhteistä kaavaa.   Opettaja, joka saa aikaan, suuntautumisalasta riippumatta, oppilaissa aitoa kehityshakuisuutta ja uuden oman tiedon tuottovalmiuksia on liian usein muille opettajille todellinen maanvaiva. Sellaisen "käsittelemät"oppilaat kun alkavat vaatia kaikilta opettajilta oman valmiutensa hyödyntävää opetusta, joka taas useimmille ei sovi pelkän henkisen laiskuuden ja ammatillisen kyvyttömyyden takia, tosin sitä useimmiten nimitetään kauniisti "työmarkkinapolitiikaksi".

Tällaisen todellisen ja hyödyllisen oppimisen opettamisella tarkoitan erityisesti sitä, että  useimpien laitosten "oikein " ja "väärin" nimilapuilla varustettujen tiedonsirpaleitten ja suoritusmallien sijaan, oppilaan kokonaiskäyttäytymistä kehitetään koko hänen koulutusaikansa ja jokaisessa aineessa etsiväksi, tutkivaksi sekä tuotantoaktiiviseksi vastuulliseksi yksilöksi. Lähes kaikki opetuksen uudistajathan ovat lähestyneet tavalla tai toisella juuri tätä käsitettä.  Sitä, ettei oppilaille yritetä kaupata  muiden viisauksia, eikä omiakaan, vaan auttaa häntä löytämään ja tekemään omansa. Sekä tarvittaessa tukemaan häntä niissä kivuissa  jotka häntä sillä tiellä varmasti odottavat. Sitä kovempina, mitä käyttökelpoisenpaa tietoa hän itselleen synnyttää.

Juuri siinä on mielestäni asian ydin. Oppilas elää tärkeimmän tuotannollisen elinkaaarensa siinä tulevaisuudessa, jonne hänen kehittymisestään vastuullinen ei koskaan pääse kurkistamaankaan, paitsi joskus ihan vähän oppilaan opastamana vieraana. Siksi koulutettavan tulee asioista ja tekotavoista muodostaa se oma totuutensa, johon hän kokemusperäisesti voi itse aina luottaa ja josta hänellä on sekä faktinen että tunteenomainen tieto, kuinka se toimii juuri hänen käytössään. Opettajan tulee todella toimia aina sen mukaan että, kalleinkin oma kultajyvä on oppilaan tulevassa maailmassa parhaimmillaankin vain mielenkiintoisen historiallisen maailman ymmärtämistä auttava detalji.

En väitä meidän edellisten sukupolvien keräämää tietoa, taitoa, kokemusta ja asenteita mitenkään hyödyttämäksi rakennusaineeksi oppilaspolvelle. Vain se vaatimus ja asenne, että heidän olisi käytettävä niitä meidän tavallamme ja arvotettava ne meidän tärkeysjärjestykseemme, on mielestäni oppilaan kehityksen tuhoamista.

Mikä siis ratkaisuksi? Tarvitaan muutosta , mutta missä . Kaikkialla. Paikkoja on lukemattomia. Se prosessi johon tarvitaan kokonaismuutos, kestää jokaisen oppilaan kohdalla n. 20-25 hänen ensimmäistä elinvuottaan. Siksi myös henkilöitä joiden mallikäyttäytymistä, asennoitumista häneen ja tapoja vaatia häneltä oppimiseen liittyviä suorituksia, on kymmeniä, jopa satoja.

Ehkäpä opettajankoulutus peruskoulutasolla voisi olla looginen muutoksen alkupiste koska oppilas saa oppimistapahtumassa hyväksyttävien suoritusten mallit juuri siellä. Sekin tietysti tarkoittaa että "vallankumous" pitäisi aloittaa siis niissä opettajanhuoneissa, joissa opetetaan nuoria ihmisiä peruskoulun opettajiksi. Kokemukseni ja kuulemani perusteella ne ovat kuitenkin samanlaisia vanhoillisuuden linnakkeita kuin muutkin vastaavat paikat yleensä ovat. Mutta muutos on mahdollinen vaikkakaan ei todennäköinen. Varmasti myös kipeä.  Kysymys onkin siitä, kuinka kauan maallamme on varaa siihen henkisten voimien latistamiseen, johon koko koulutusjärjestelmämme pääsääntöisesti keskittyy.

Se tarkoittaisi myös koko koulutusjärjetelmäämme sisäänrakennetun piilo-opetussuunnitelman täydellistä uudelleen arvioimista ja sen kokonaisvaltaista muuttamista.  Tiedän, että se on utopistinen ajatuskin, mutta ei mitenkään estä minkään  sellaisen laitoksen sisällä tapahtuvaa kehitystä, josta löytyisi riittävä tahtotila.  Nykyisen tietämykseni perusteella sekin taitaa olla toteutumaton haave.

Omassa työelämän työskentelyssäni, vuosikymmenet pääsääntöisesti ammatillisen koulutuksen eri tasoilla, oppilasainekseni oli ja myös on  ammatissaankin jo kokeneita aikuisia, jotka edelleen opiskelevat paremmiksi taiteilijoiksi, viestijöiksi, eri alojen suunittelijoiksi, osa myös opettajiksi.  Suurin henkinen ja ajallinen painolasti koko ensimmäisen koulutusvuoden aikana alaansa etsiville, on ollut kasvattaa opintojaan alkavat  lahjakkaat ja viisaat nuoret ihmiset pois peruskoulussa ja lukiosssa opetusta  opettajan "oikeaksi" ilmoittamasta tiedosta ja suoritustavasta. Pois myös siitä, että jokainen työ ja työvaihe pitää olla opettajan hyväksymä tai päättämä ja tehtäväksi antama. Sensijaan totutettava siihen valintaan , että vastuu niin tiedon saamisesta, kuin sen käyttämisestä tai käyttämättömyydestä on otettava itselleen.
Samoin kehittää heille puuttuvat ryhmätyöskentelyvalmiudet, jotka pätevät myös todellisissa työelämän ongelmanratkaisuprosesseissa. Tämä operaatio on joittenkin kohdalla todella raskas ja jopa tuskallinenkin, mutta mielestäni aina kannattava ja välttämätön ennenkuin  se oppimaan opettaminen voi edes alkaa.

Sekin käsitemaailma, oppimaan opettaminen, on jo aika monta vuotta päässäni muhinut ja todella monen oppilaspolven aikana hiotunut ja hioutukoon vaan edelleen muotoon, jossa sitä kulloinkin käytän senhetkisessä tilanteessa. Siitä kehittynyttä tapaani  toimia oppimisprosessin katalysaattorina on usein pidetty varsin "kerettiläisenä" jopa ”käänteisenä opetuksena” vaikka sen tulokset oppilaitten ammatillisina todellisina valmiuksina ovat kentän palautteen perusteella enemmän kuin rohkaisevat. Luultavasti kaikilla muillakin tavoilla oppilaitaan opettavista opettajista tuntuu samalta  omien menetelmiensä ja kokemustensa perusteella.  Minulle riittäköön toistaiseksi että itse pyrin kehittämään ja toteuttamaan joka päivä opetuksessani oppimisvalmiutta ja omaa vastuullista tiedonhankinta- ja ongelmanratkaisukykyä kehittävää tavoitetta ahtaan ammatillisen faktamaailman sijaan. Jotka useimmat ”faktat” viestintämaailmassa ovat enemmän tai vähemmän suhteellisia ”mutuja”.

MJK

Ps. Pohdin juuri, miten monta asiaa nuoren kannattaa ottaa huomioon ja selvittää ennen hakupäätöstään, omaa ammatillista opiskelupaikkaansa valitessaan. Kirjoitan siitä ohjeen seuraavaan blogiini varsin pian.

Sama.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti