sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Suunta on löytynyt, nyt tarvitaan enää hienosäätöä.



Kevättalven perinteinen kotimainen valokuvakilpailuruuhka on päättymässä. Tänä vuonna se oli tavallista opettavampi ja mielenkiintoisempi. Pienet skandaalikäryn poikaset  toivat  myös lisää mediapalstamillimetrejä.  Lopputulos oli uutismielessä vähän lattea.  Ei onneksi kuvien osalta vaan siksi, että parhaat kuvat ja tekijät putsasivat jälleen pöydän. Taisivat norjalaisten urheilijoiden tyyliin, tehdä tahallaan parempia kuvia kuin muut.

Se ei tietenkään enää ollut enää kovin mielenkiintoista. Paitsi ammattilaiselle, joka etsii ja lukee kuvista toisia  asioita kuin kadun tallaaja.  Kummankin tyydytykseksi tällä kertaa. Aihetta julkiseen ja omaankin pohdintaan löysivät varmasti niin kokeneet konkarit, kuin vasta tähän kuvamaailmaan ensi askeleitaan ottavat, sekä tietysti, muitten tekemisistä valittamisen aihetta etsivätkin.  Keskustelu kävi vilkkaana, ainakin tuloksien julistamisen asti. Tyyli oli suomalaiskansallinen, eniten valittamista oli niillä, jotka asian eteen vähiten tekivät.

Minä katselin asiaa järjestelypuuhista jo vetäytyneen, mutta aktiivisen seuraajan intohimovapaasta henkilökohtaisen maun ja mieltymysten vinkkelistä.

Fotofinlandian sekä toteutus, että tulos, oli minusta täysosuma.  Enemmän ilmaisia mediamillejä kuin koskaan ennen, enemmän osallistujia, enemmän päteviä ja riippumattomia tuomareita sekä heillä enemmän kokemusta kansainvälisen laatuvalokuvan tasomäärittelystä koko kentän laajuudelta kuin koskaan ennen. Enemmän onnellisia voittajia, heille sekä innostusta että oman työnsä positiivista tiedotusmateriaalia, useammalle jakaantuneet palkintorahat ja osallistuneista kuvista koostuva ennen näkemätön kuvallinen ajantasakatsaus tämän päivän suomalaisen valokuvauksen koko kentästä.  Mansikkana kakun päällä, lopputulos oli täysin matemaattinen, eikä kenelläkään ollut edes mahdollisuutta manipuloida muita tuomareita oman mielipiteensä taakse.  Kisa oli esimerkki rakentavan yhteistyön synergiasta.  Tästä on hyvä jatkaa.

Sarjojen voittajista en haluaisi itsekään vaihtaa ketään muulle sijalle kilpailuun tarjotussa kuvamateriaalissa. Järjestykselle oli jyryllä selkeästi hyvät perusteet.
 
-       Mainoskuvien voittajakuva havainnollistaa nimenomaan viestinsä klassisen kuvakerronnan tyylilajissa, mutta käyttäen juuri nykytekniikan mahdollisuudet sanomansa kirkastamiseen. Minusta tässä sarjassa tulisi kuvaan liittää myös tieto siitä, mikä, ja kenen kustantama on ollut kuvan tavoite. Sillä on merkitystä tuloksen arvioinnille.

-       Muotokuvasarjan voittaja, miljöökuva, käyttää erinomaisella tavalla tyylilajinsa klassiset kerronnalliset mahdollisuudet.  Todellisen henkilön todellinen miljöö, malli kyllin suurena ja korostettuna valokuvauksellisilla keinoilla nykytekniikan avustamana ja tekstissä riittävä todellinen tieto henkilöstä. Siis oikea työasema ja –rooli ei erisnimi. Minä vierastan edelleen sellaisia muotokuvan nimellä ja kategoriassa kilpailevia tuotoksia, joissa päähenkilö kuorrutetaan tuntemattomaksi hänen päälleen stailatulla rekvisiitalla tai häneen liittymättömällä valokuvauksellisella miljööllä.

-       Hieman samaa miljööllä hämäämistä oli sitten hääkuvasarjan koko finalistiryhmässä, jopa niin selkeästi, että  päähenkilöiden tunneilmaisu jäi kokonaan asentojen varaan ja sekin melkein hukkui muun pinta-alan yltäkylläisyyteen. Tässä sarjassa tällainen valokuvamaisematekninen suuntaus näyttää levinneen taas Suomen hääkuvaajien keinovarastoonkin. Hieman pettymys tämä koko sarja minulle oli, muttei muissakaan kilpailun hääkuvissa tainnut niille vakavaa kilpailijaa löytyä. Tässä sarjassa näkyi ehkä muita selvemmin kyseisen tyylin kansainvälinen vaikutus maailmalla nyt arvostettavasta hääkuvaustyylistä.  Hauskaa sinänsä oli taas kerran todeta erilaisten tyylien yhden sukupolven eli n. 25-30  vuoden toistuminen, sillä lopetin Suomessa noiden voittajien tyylisten ja asentoisten maisemahääkuvien demoamisen ja opettamisen 1990 luvun alussa silloin liian vanhentuneina ilmaisukeinoina.

-       Kuvitussarjan, nimenomaan kuten tässä, yhdistettynä digitaaliseen kuvankäsittelyyn,  kerronnan kuuluukin mielestäni olla jotain sellaista  joka antaa epätodellista tehoa kuvan kertomukselle. Juuri sellaisin keinoin, joita suora valokuvaus ei voikaan tavoittaa.  Ammattilaiselle oli lisäksi mukava nähdä finalisteissa sekä ”dokumentointi”henkisiä, että täysin fantasiapohjaisia ratkaisuja tällä tekniikalla ja tavoitteilla. Sen tavoitteen tai kuvituksen aiheen ilmoittaminen tässäkin kategoriassa olisi mielestäni myös tuonut arvioijille merkityksellistä infoa kuvien ”paremmuuden” päättämiseen.

-       Sama koskee lehtikuvan kategoriaa, jossa voittajakuva toi kertomukseensa inhimillistä  ja tunteellista näkökulmaa selkeästi enemmän kuin kahden muun finalistin ”valokuvauksellisen perspektiivin” ratkaisu. Finalistikuvien valonkäyttö kuvan selkeänä rakenteellis-kerronnallisena elementtinä poikkesi myös merkittävästi edukseen vain journalismiin keskittyneen äskettäisen kansallisen kilpailun valollisesta tasapaksuudesta.

-       Taidekuvasarjassa on mielestäni selviö, että sen ilmaisukeinoille ei aseteta mitään toteutusteknisiä  tai viestinnällisiä rajoitteita, mutta juuri siitä suurin mollausmelu somessa olikin. Jyryn päätös voittajasta noudattaa siinä selkeästi ja perustellusti nykyistä maailmalaajuista suuntausta, jossa virtuoosiosaaminen tekijän teokseensa valitsemassa teemassa sijoittuu säännönmukaisesti ammattitaidolliselta osaamiseltaan  huonosti toteutetun mutta ”mystisen” tulkinnanvaraisuuden edelle. Olen aina ja julkisesti ilmaissut omana taiteellisena kantanani sen, että huonosti toteutetussa  mitäänsanomattomuudessa ei ole mitään taiteellista. Sama koskee myös muiden kategorioitten ”hyljeksittyjä” kuvia.

-       Toisen ”taiteelliskriteerein” painottuvan kategorian, portfoliot , lopputulos noudattaa myös perustellusti sitä globaalia trendiä, että portfoliossa arvostetaan, minusta tosin nykyään jo liikaa, tarkasti saman teeman suppeaa variointia. Siis monipuolisemman kuvakokonaisuuden sijaan.  Tässä suhteessa  kyseinen portfolio sana on ajautunut mielestäni liian suppean sisältöiseen yleiseen tulkintaan.  Siltä pohjalta ajatellen voittaja tässäkin ryhmässä oli selkeä valinta ja hyvin paikkansa ansainnutkin.  Itse en olisi hämmästynyt lainkaan, vaikka siitä olisi tullut kokonaisvoittajakin.  Minusta merkittävää tässä voittajaportfoliossa  oli jälleen myös tekstin merkitys kokonaisuuden ymmärtämiselle, ja se että se edusti ansiokkaasti korjailemattoman valokuvan perinnettä. Minusta oli hyvää tässä sarjassa myös se, että finaaliin mahtui myös päinvastaista, epätodellista ja muokattua jälkeä edustavia ansiokkaita portfolioita.

-       Myös kokonaisvoittajakuvasta joka löytyi luontokuvasarjasta olen avoimesti iloinen. Se  osoittaa puhtaan ammatillisen osaamisen ja valokuvasommittelullisen perinteen olevan edelleen täysin kilpailukelpoinen minkä muun valokuvauksessa käytetyn tekniikan tai tyylilajin kanssa tahansa. Yksi alamme kehityksen hienoista  ominaisuuksista onkin se, että kaikki aikaisemmat hyvät tyylit ja kokemukset jäävät myös seuraavien sukupolvien löydettäviksi ja käytettäviksi.

MJK


Ps.  Tämän kirjoittamisen aikana tänään, aivan sananmukaisesti, saavuttivat suomalaiset kollegat taas lukuisia loistavia tuloksia ammattikuvaajien  The European Professional Photographer of the Year 2018 kilpailussa, jonka Limingan lahja maailman valokuvaukselle, Onni W Kinnunen ratkaisi edukseen jo satumaisen voitokkaan viikkonsa kruunuksi. Ensimmäisenä suomalaisena kautta aikojen. Myös muita loistavia suomalaisia ammattivalokuvaajia oli finaalissa ja palkittuina useitakin. Arvostetuksi sarjavoittajaksi ja Kultaisen kameran haltijaksi digikuvituksen kivikovassa kategoriassa ylettyi monilahjakas rautainen ammattilainen, ihana Mikaela Holmberg.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti